45 km:n hiihto pitkäripaiseen

Salla Saijan kylän asukkaat Sallassa ovat opetelleet näkemään, etteivät parhaat nautinnot ole pikaruokaa tai kooltaan suuria. Kylässä järjestetään piakkoin maailman pienimmäksi mainittu jazz-festivaali, Saijazz, ja soijinmenohiihto. Siinä suksitaan ja tulistellaan yksi yönsydän erämaassa ja hyvällä onnella osutaan kanalintujen soidinpaikalle. Lauantaina otettiin kolmannen kerran tarkasteluun niin rutiinijuttu kuin viinakaupassa käynti. Yleensä siitä irtoaa vain kiireen katku, paitsi saijalaisilla. Kun ottaa kyläkaupan nurkalta sukset jalassa aamuseitsemältä suunnan kohti kirkonkylää ja pitkäripaista, ennättää katsella riekon tepastelujäljet, tarkastaa metsänkasvun, tulistella, syödä eväät, muistella menneet ja suunnitella tulevat. Hiihtomatkaa moottorikelkkauralla oli 45 kilometriä, joka otti perinteisellä tyylillä lauantaina kahdeksan tuntia. Kauppaan ei siten tullut edes kiire eikä se ollut pääasia kuin muodon vuoksi.

Ei sentään siniseen sippiin

Nautinnossa säilyy maku, kun sitä ei saa liian helpolla, Pölökkybaarin väki makusteli Saijan kylässä Sallassa. Hyppäsivät suksilleen ja lykkivät 45 kilometriä kirkonkylän viinakauppaan, kuten savottajätkät ennen vanhaan. Nyt vain ei ollut päämääränä jätkien umpitunneli, sininen sippi, vaan värikkäämpi nautinto. Aamu on auennut, eikä kello ei ole vielä seitsemää. Saijan kaupan edustalla parveilee joukko hiihtäjiä. Palaverin teemana on, ettei viinakaupassa käynnissä ole nykyään enää mitään hohtoa. Autolla vain kotimökin porraspielestä kaupan ovenpieleen. Mutta kun hiihtäen lähtee aamuseitsemältä kirkolle viinan ostoon, siinä on aivan toinen maku ja meininki, varsinkin kun matkaa on riittävästi. Viinakauppahiihto on kolmas, siis jo perinteinen. Laturetken suosio on kasvanut kohisten. Ensimmäisellä olivat mukana ajatuksen isät, serkkupojat Veikko Nevala ja Olli Saariniemi. Viime vuonna matkan lykki kuusi leikkimielistä ja nyt kahdeksan eli viisi prosenttia kylän väestä. Kaupan portailta melkein näkyy Pölökkybaari, Nevalan Veikon entisen kotitalon navetan seinusta. Nestemäiset eväät on siinä baarissa aina täytynyt olla omasta takaa. Seiniä ei ole, pölkyt istuimina ja jonkun polttama nimikyltti seinällä. Silti ei missään kevätauringon alla ole makeampaa istuskella ja veistää räystään alla kypsyvää kuivaalihaa kuin siinä. Miestokka onkin ruukannut vetää siinä keuhkoihinsa ensimmäisen lupauksen kesästä.

Evakkomuistojen tie

Porukka suuntaa moottorikelkkauralle, jossa ei ole latua perinteisellä tyylillä tarpoville. Keli ei kuitenkaan ole paha. Jossain kaukana kiitää neljä luistelijaa, varmistusporukka lykkii miten taitaa ja kertailee elämäänsä. Kelkkauran pohjana on vanha talvitie Saijasta Kelloselkään. Olli muistaa pudonneensa alle nelivuotiaana sen varrella reestä suuren polsterin, tyynyn, kanssa, kun perhe palasi evakkomatkalta poltettuun kotikyläänsä 1946. Kuolajoen toisella puolella alkaa peninkulmien levyinen Natura-alue, jolle saijalaiset aluksi lähes hurrasivat. Ajattelivat, että sinne saisi muutaman lintutornin, pitkospuita ja tulittelupaikkoja kulkijoille, mutta mitä vielä. Metsähallitukselta tuli tyly vastaus, että lintutorneja muka. Turha luulo. Kahvinuotiolle ei alueelta luvallista paikkaa löydy. ”Täällä alkavat muuttaa mieltään nekin, jotka ovat olleet luonnonsuojelun kannalla ja esimerkiksi Vuotoksen rakentamista vastaan”, Olli Saariniemi luotaa saijalaisten tuntoja. Erkki Yrjänheikki laskee, etteivät linturievutkaan tunne Natura-alueen rajoja. Seudun viidestä muuttohaukan pesästä kaksi on sen ulkopuolella eikä kotkakaan ole osannut valita pesäpuutaan suojelualueelta. Tuohiaavalla itäinen taivaanranta purkaa pilviä selästään ja pian paisteessa kylpevät Venäjän puolella Sallatunturi ja Rohmoiva. Siellä on sodan jälkeen rajan taakse jäänyt Vanha Salla, jossa ei nyt juuri muuta ole kuin rajamiesten asuntoja. Salla-seura kunnosti kymmenisen vuotta sitten hautausmaata ja pystytti sinne Ensio Seppäsen tekemän muistomerkin. Joku on muistellut, kuinka Sallatunturilta sai kolmen kilometrin mittaisen laskun ja siellä järjestettiin 1930-luvun lopulla Suomen ensimmäiset alppihiihdon mestaruuskilpailut.

Vanhinta hiihtoperinnettä

Ei muutenkaan Saijan tienoo ole hiihtäjälle tuhmempi paikka. Särkiaavalta, kymmenisen kilometriä kylältä kaakkoon, Jaska Repo löysi 1938 viemäriojaa kaivaessaan särkyneen puuesineen, jota pitkään pidettiin reen jalaksena, mutta sukseksihan se osoittautui. Radiohiilitutkimuksen mukaan sen oli joku hukannut 5 200 vuotta sitten eli se lienee vanhin tunnettu suksi. ”Nämä ovat niin kotoisia maisemia. Vaikka maailmalla on vaikka kuinka paljon kauniita paikkoja, ei näin kauniita”, Riikka Vaarala ajattelee ääneen Tuohiaavalla. Hänellä ovat porukan ainoat pitkät metsäsukset, joilla hiihtäminen rasittaa nyt polvia. ”Pitäisiköhän ostaa lyhyemmät?” Joku muistelee äskeistä tapausta, kun kuusikymppinen mies omaksi huvikseen astui parikymmentä metriä rajaviivan yli kohti vanhaa Sallaa. Pykäliä taatusti löytyi ja käräjillä rapsahtivat komeat sakot. Samanaikaisesti uutisoitiin, kuinka mies pahoinpiteli vaimoaan ja hänen sakkonsa olivat paljon pienemmät. Veikko Nevala muistaa tapauksen vuosikymmenten takaa, kun nuori mies sai ilmoituksen, että hän voi nyt ikänsä puolesta noutaa Kemijärveltä viinakortin. Naapurin isäntä antoi tehtäväksi tuoda samalla pari pulloa saunaviinaa. ”Ei ole meillä sen nimistä”, viinakaupan myyjä valisti nuorukaista ja epäili, että taitaa olla huhua. ”Saisikos pari pulloa sitä huhua”, kaupan tavoille tottumaton ja sortimenttiin vielä tutustumaton asiakas kysyi. ”Vieläkin tunnetaan huhuna se mies.” Saijan ensimmäinen asukas, Tuomas Saija, tuli perheineen Tenniön yläjuoksulta 1600-luvulla. Kolttien vaikutus on kylällä vanhaa perua ja viimeinen koltankielentaitaja kuoli 1950-luvulla. Kelloselässä vastaan tulee Kerän kämppä, jo yli puolimatkan krouvi. Siitä loppumatka on pelkkä hujaus. On vahinko, ettei Sallankaan kirkolta löydy perinteistä pitkäripaista, viinakauppa on sielläkin marketin sisällä. Se ei estä, etteikö Nevalan Veikon tilaama kuohuviini nautita yhteiseksi kiitokseksi keväiselle luonnolle ja koko olemassaololle kaupan pihalla kaikkia järjestyssääntöjä uhmaten. Mitä kukin viinakaupasta osti vai ostiko mitään, sitä ei ole ollut tapana kirjata.

Kirjoittanut: Leo Mäkinen
Kuvat: Jarmo Kontiainen

Voitonmalja. Teuvo Saariniemi (edessä), Irma Väisänen, Kaisa Saariniemi, Matti Väisänen ja Olli Saariniemi nostivat Veikko Nevalan kaataman maljan luonnolle ja elämän eri kokoisille makuelämyksille. Kuva: Jarmo Kontiainen
Veikko Nevalan mehupullo on vanhaa varastoa.
Halki soiden ja metsien vei saijalaisten kahdeksan tunnin vaellus. Kulkua reunustivat Venäjän puolelta Sallatunturi ja Rohmoiva.
Pitkät metsäsukset rasittavat Riikka Vaaralan polvia.

Juttu on julkaistu Kalevassa 4.4.2004

Tapahtumat-sivulle