Koonnut Erkki Yrjänheikki. Lähteet: ”Lapin geologiaa” Raimo Manner – Tapani Tervo, ”Sallan Historia” Hannu Heinänen, ”Tuntsan Kojamot” ja ”Isät Meidän Itää Päin” Paavo Hautala, Saijan suku”  Erkki Koivisto, ”Saijan suku”  Pekka Salla,  J. F. Thauvòn Kirjallinen Kuukausilehti Nro: 8 maaliskuu 1869 ”Katsahdus entisiin ja myöskin nykyisiin aikoihin Kuolajärwellä”, Frans Äimä ja Toivo Itkonen 1918: Jacop Fellmanin muistiinpanot Sompion ja Kuolajärven lapinmurteista, kylän vanhimpien haastattelu 1995 EY.

Särkiaavan suksi

Vanhin Suomesta löytynyt suksi on yli 5000 vuotta vanha.    Särkelä Särkiaapa. Piirros Museovirasto. (Latua! Hiihtomuseon    julkaisuja n:o 1, kuva Sallan historia-kirjasta).

”Esine on mäntypuuta; jäljellä olevan osan pituus on 154 cm. Alkuperäiseksi pituudeksi voi arvioida enintään 180 cm ja leveydeksi 15 cm.”
”Kuten esihistorialliset sukset yleensä se lienee ollut kantapainoinen. Mäystimen reikä kulkee vaakasuorassa muuta suksea vähän paksumman osan läpi. Erikoista tälle sukselle on sen pohjaura eli olas, jonka muodostavat viisi pitkittäistä parin kolmen millimetrin levyistä uurretta 7-8 mm:n välein. Koska reen jalaksissa ei olasta tarvita, on esinettä nimenomaan tämän vuoksi pidettävä suksena.” (Sallan historia).

Radiohiilitutkimuksen mukaan sen ikä on suunnilleen 5200 vuotta, toistaiseksi vanhin missään ajoitettu suksi. Kivikauden heimoista kertovat lisäksi esine- ja asuinpaikkalöydöt Kuola- ja Tenniöjoen yhtymäkohdassa.
Mannerjää suli 11 –12 tuhatta vuotta sitten. Jäätikön sulavesijoki kasasi Kolsanharjun ja muita hiekkaharjuja. Jäärintamaa vasten jäänyt järvi peitti vapautuneen maan, korkeimmat laet jäivät saariksi. Veden pinta laski jääjärven purkautuessa, mutta keskikylän jokilaaksot (Tenniö-, Kuola- ja Aatsinkijoki) jäivät muinaisen Itämeren (Yoldiameri/Ansylusjärvi) peittämäksi. Tunturikasvit ja erilaiset nopeasti leviävät ”rikkaruohot” valtasivat maan iloisenkirjavana kukkatarhana, jota puut eivät varjostaneet. Tulivat avoimeen ruohikkovyöhykkeeseen sopeutuneet eläimet ja niitten metsästykseen erikoistuneet metsästäjäheimot.
Sitten tulivat pensaat ja lehtipuut, koivu ja haapa, jonkin aikaa ainoat puulajit. Noin 8000 vuotta sitten saapui mänty. Se valtasi 7000 – 7500 vuotta sitten tunturien rinteet noin 200 metriä nykyistä ylempänä ja vetäytyi nykyiseen asemaansa noin 3000 vuotta sitten.
Osa metsästäjäheimoista seurasi maan kohoamisesta johtuen pakenevaa meren rantaa. Sisämaahan jäi vaeltavia heimoja, joiden tärkein saaliseläin oli hirvi. Noin 5000 vuotta sitten, Särkiaavan hiihtäjän aikoina, alkoi ilmasto viiletä ja kasvillisuus karuuntua. Rautakaudella asui jokien ja järvien rantamilla vuodenaikojen mukaan kiertävä pyyntikulttuurikansa, saamelaisheimojen edeltäjä, jonka elinkeinoihin kuuluivat peuran ja turkisriistan pyynti, kalastus ja turkiksilla käyty kauppa. Sivun alkuun

1500-luku, vuotuiskiertoelämää

• Eskilinpäivästä (12.6) Olavinpäivään (29.7) asukkaat kalastivat Kemijärvellä. Porot olivat veiti eli irrallaan metsissä tai järvien saarissa. Talvikylät olivat tyhjillään.
• Osa kesyistä poroista otettiin kiinni syyspyytöön houkutus- tai takkaporoiksi ja peuranpyynti niiden  avulla alkoi Jaakon (25.7) tienoilla. Se jatkui aina Mikkeliin  (29.9) tai saattoi jatkua Pyhäinpäiväänkin (1.11) saakka. Peurojen ansa- ja kuoppapyynti alkoi elokuussa, erityisesti Perttulin päivän aikoihin (24.8).
• Pyhäinpäivästä Antinpäivään (30.11) koottiin kaikki kesyt porot ja peuranpyyntiä jatkettiin. Kalajärviltä palattiin talvikyliin, joissa vanhukset, naiset ja lapset pysyivät seuraavaan kesäkalastukseen saakka.
• Antinpäivästä Paavalinpäivään (25.1) oli majavanpyynti. 1700-luvulla jaettiin koko saalis jo loppiaisen tienoilla (6.1). Koko kylän väki oli Matinpäivään (24.2) asti talvikylässä.
• Paavalinpäivästä Matinpäivään (24.2) oli käräjien, veronkannon ja markkinoiden aika. Koko kylän väki oli talvikylässä, mikäli edellisen kauden pyytö oli ollut hyvä. Jos saaliit olivat olleet huonoja, miehet saattoivat lähteä jo helmikuun alussa uuteen peuranpyytöön.
• Matinpäivästä huhtikuun loppuun tai toukokuun alkuun peuranpyyntiä harjoitettiin  kahdeksasta kymmeneen viikkoon ”yhtiöittäin”. Porot päästettiin veiti huhtikuun lopussa.

1600-luku: Tuomas, ensimmäinen asukas

1700-luku: peltoviljely, karjanhoito ja knihtikondrahti, majavan pyynti päättyy

”Merkillinen seikka, että Kuolajärwi muinaisina aikoina kuului kahden eri wallan, nim. Venäjän ja Ruotsin alle. Kummaltakin puolelta tuli tänne joka talvi weronajaja, jolloin myös oikeutta istuttiin ja riita-asiat ratkaistiin. Tämä seikka muuttui ruotikotrahdin kautta w. 1789, jolloin Kuolajärvi samoin kuin Kuusamo wapautettiin weronmaksusta Wenäjälle, mutta rajarauhaa woimassa pitääksensä sitoutuiwat he asettamaan määrätyn luwun jääkäreitä. Wenäläiset wihoissaan siitä kielsiwät jauhon tuonnin Wienan meren rannalta, josta tämä maakunta silloin niin kuin nykyaikanakin sai leipäaineensa. Tätä kauppaa ei kuitenkaan taittu estää, waan sitä harjoitettiin edelleen niin kuin ennenkin, waikka salaa.
Yllämainitun ruotikondrahdin kautta wapautettiin Kemijärvi, Kuusamo ja Kuolajärwi ikuisiksi ajoiksi isosta jaosta, ja owat wiimeksi kuluneena kesänä käyttäneet tätä etuoikeuttansa tänne aiottua isoa jakoa pois kieltämään. Se jauhokaupan kielto, jota tässä wasta mainittiin, peruutettiin niin pian kuin koko Suomi tuli Wenäjän wallan alle. Sitten rupesi jälleen, niin kuin luultavasti jo ennen kieltoakin oli tapahtunut, eräs Wenäläinen kauppamies Kouwasta (Wienan meren tienoilla) joka talvi pororaidolla kuljettamaan tänne jauhoja ynnä muuta kalua, ja tavarat täällä myytyänsä palasi hän takaisin, wieden myötänsä sekä rahaa, että kaikenlaista metsänriistaa.” ( J. F. Thauvòn).

Lappalaiset pelkäsivät ison jaon lisäävän uudisasutusta, joka turmelee heidän elinkeinonsa.
Kauppaa käytiin turkiksilla sekä itään, että länteen.  Lisäksi tarjottiin lihaa ja kapakalaa. Myyjät toivat hamppua, kankaita, nuoraa, lankaa, vuotia, jauhoja, leipää, voita, silavaa, juustoa, suolaa, taoksia, patoja, kattiloita, kirveitä, nauloja, pyssyjä, lyijyä, ruutia, vaski- ja hopeataoksia, käsityötuotteita ja rihkamaa, myöhemmin viinaakin.
Kauppa ei ollut vapaata, vaan  hallitusten määräyksiin perustuvaa. Ostaja maksoi käypää arvoa joskus jopa huikeasti huonommat vaihtohinnat turkiksista. Siksi käytiin paljon salakauppaa, jonka estäminen suurissa erämaissa oli mahdotonta. Lappalaiset väittivät, että jos he eivät saisi käydä kauppaa venäläisten kanssa heidän kävisi huonosti.
1700-luvulla nousi Kemijärveltä Kemi ja Tenniöjokea ylös Sigfrid Erkinpoika Halonen l. Salla (s. 1703, k. 1788) asumaan Saijanniemelle. Uudisasukkaan tulo ei ollut kuitenkaan saijalaisille mieleen. Tapauksesta kertoo J. F Thauvòn:

”Saijaan siirtyneestä Halosesta sanotaan, että koska hän alkoi Suomeksi elää, wirittäin satimia metsään ja laskien rysiä weteen, niin Lappalaiset, näitten tienoin sen  aikaiset warsinaiset asukkaat haastowat hänen käräjiinsä, joissa hän tuomittiin piiskattavaksi, ja hänen sanotaan rangaistuksensa kärsineen Kyläselässä länsipuolella Sallajokea. Syynä tähän kummalliseen tuomioon sanotaan olleen se, että Lappalaiset, jotka silloin suurella innostuksella ja menestyksellä harjoittiwat majawanpyytöä näillä tienoilla, pelkäsivät hänen kalakeinoilla ollessa karkoittawan majawat heidän asumapaikoistaan.”

Sigfrid otti opikseen ja muutti Kursuun.
Majavanpyyntioikeus oli 1700-luvun alkupuolella lappalaisilla, joita saijalaiset olivat. Peuran ja majavan pyytö oli tärkein ja myös ajoittain tuottoisaa elinkeino. Pyyntikuntien pyyntialueiden rajat olivat sopimusluontoisia. Pyynti oli yhteistä. Kaikki saalis tuotiin ikivanhan lappalaisten saaliinjakotavan mukaan kyläyhteisölle ja jaettiin tasan perheiden kesken.
Voitonhimon takia peuraa ja majavaa alettiin pyytämään liian ahneesti. Kannat vähenivät, vaikka pyytöä laajennettiin hyvin laajalle alueelle. Vaadittiin, että on nimettävä joet, joissa tietty pyyntikunta saa pyytää. 1700-luvun lopulla majavanpyynti heikkeni, mutta kaiken muun riistan: oravan, karhun, näädän, ja kärppien metsästys oli tuottoisaa.

Poroja pidettiin peurojen houkutuseläiminä sekä kanto- ja vetojuhtana. Peuran pyynnin heiketessä siirryttiin vähittäin poron hoitoon, joka aika-ajoin lisäsi peurakantoja.
Naimakauppoja tehtiin uudisasukassukujen kanssa. Mukana tuli uusia elinkeinoja pyyntielinkeinojen rinnalle. Osa rakensi savupirtin puusta kyhätyn kodan tilalle. Tehtiin pieniä peltotilkkuja, joista saatiin tärkeä ravinnon lisä. Puolet niistä oli ohralla, yksi neljäsosa ruista ja yksi neljäsosa kesantoa. Peltoviljely eneni vuosi vuodelta, mutta pettua pantiin silti leivän jatkoksi hyvinäkin vuosina. Karjanhoidosta tuli tuottava elinkeino, oli hevonen, lehmiä ja lampaita. Jokivarsissa oli niittyjä, joiden tuotolla elätti hyvin karjan talven yli. Joella kalastettiin rysillä verkoilla ja nuotilla, mutta tuotto oli heikko.

Kolmannessa polvessa, Tuomaksen pojanpojan Gabrielin jälkeen suvut ja talot jakautuivat kolmeen haaraan, heidät merkittiin maakirjoihin uudisasukkaina ja he saivat verovapauden:
Johan (1717 – 1780) siirtyi ensimmäisen asuinpaikan alapuolelle joen niemeen ja perusti talon Saariniemi l. Ylitalo nro 6. Kansan kielessä taloa ja sukua kutsutaan ”Jussiksi”. Oliko syynä se, että jokin talon isännistä oli aina Juho nimeltään? Jussilta ovat lähtöisin Ylitalot, Vaaralat, Törmäset ja Miulukset. Talojen kutsumanimiä ovat Alatalo, Alimainen, Siirtola, Törmälä ja Tasala.

1800-luvun vaihteessa muuttivat Olli Ollinpoika Korja (1777 – 1852)  Korjan kylästä taloon nro 5. Jälkeläisten sukunimiä ovat Ylitalo (kutsumanimi Korja) ja Lahtela. Kuhmitsan sukua oleva Matti Tuomaanpoika Törmänen (1776 – 1850) muutti Nousulta Saijalle nro:7.

Nuorempi veli Hannu (1724 – 1782), joka sai verovapauden v. 1750, jäi asumaan Saariniemi nro 5 taloa, joka lienee ollut suvun ensimmäisellä asumapaikalla, nykyisen  Lahtelan paikalla. Saariniemen sukua tällä hetkellä edustavat Pekkalasta lähteneet suvut: kutsumanimeltään Pekkala, Viertola, Poikkila, Koskela ja Mattila. Kaikki sukunimeltään Saariniemiä. Hannun pojalla, Pekka Saariniemellä (1746 - kuoli Venäjällä) oli hyvät pellot ja niityt, mutta hän oli laiska.

Veljeksistä nuorin, Gabriel (1727 – 1791), muutti Kotalaan ja perusti talon Kotala nro:4. Gabrielin suku jakautuu moneen haaraan, joista Kotalan, Särkelän, Mukkalan ja Raatikan asukkaat suurelta osin polveutuvat. Hänen pojan pojan poika Pekka Pekanpoika Särkelä l. Saariniemi (1829 – 1913) muutti Saijalle taloon Saariniemi 5. Jälkeläisiä kutsutaan Ylitalon ja  Erkkilän eli Ylimäisen suvuksi.

Saijalla on kahdenlaisia Törmäsiä, Ylitaloja ja Saariniemiä ja kutsumanimet vielä päälle. Perimätiedon mukaan nimien sekoitus osaksi syntyi pappien kulkiessa veneellä Kemijärvestä Sallajokisuuhun pitämään kirkonmenoja. Kirjat menivät sekaisin matkalla tulleessa haaverissa. Sivun alkuun

1800-luku, peuran pyynti päättyy, nälkäaika, kylä laajenee ja vaurastuu

”Tämän wuosisadan toisella wuosikymmenellä oli Kuolajärwellä kowa aika, joka nykyisen miespolwen mielessä kangastaa riutuwaisena kamalana muistona. Silloin oli seitsemän nöyrää wuotta peräkanaa. Pellosta ei saatu mitään, metsänriista oli kadonnut ja kalaa ei saatu ensinkään. Sanalla sanoen silloin oli nuusa (puute) kaikesta niin suuri ett´ei ennen eikä jälkeenpäin semmoista ole kuulunut. Asukasten täytyi paeta pois, mikä Wenäjälle, mikä Ruijaan, mikä minnekin. Suuri osa maita jäi silloin autioksi. Saijalla esim. oli siihen aikaan kolme taloa, joista kaikki asukkaat muuttivat Wenäjälle.
Sinne tuli sijaan uusi asukas Kursusta ja rupesi maita wiljelemään. Tällä jolla oli niin paljon maata, ruwettiin sen vuoksi maaherraksi kutsumaan. Mutta vihdoin palasivat entiset asukkaat jälleen ja ajoivat maaherran tiehensä.”

Maaherra oli Pekka Pekanpoika Halonen l. Kursu myöhemmin Saariniemi (1784 – 1835). Pekan jälkeläisiä ovat Saijalta Selkälään muuttaneet Saariniemet.
Nälkään kuoli saijalaisista mm. Gapriel Hannunpoika Saija (1750 - 1813), Venäjälle kuoli Pekka Hannunpoika Saariniemi (1746 - ?), Johan Johaninpoika Saija l. Saariniemi (1740 - ?), Hannu Johaninpoika Saija l. Saariniemi (s. 1760-luvulla). Pekka Pekanpoika Saija (1774 – 1809) kuoli Saijalle 35-vuotiaana ja hänen vaimonsa Anna Gaprielintytär Salmijärvi  (1775 – 1811) kuoli Venäjällä.

Kylän shamanismista kertoo kaksi tarinaa: Kylältä katosi kaksi lasta, joita haettiin ja haettiin, mutta ei löytynyt. Jussilla asunut Jussiukko tai Peeriukko, lankesi loveen ja katsoi siellä mihin lapset joutuivat. Noiduttu lehmä oli lumonnut lapset. Ukko sai ohjeet niiden pois saamiseksi. Hän varustautui matkalle, käveli noin 25 kilometriä pohjoiseen ja tavoitti lehmän lapsineen Jauratustunturin ja Keppervaarojen välisestä kurusta. Riisui ohjeen mukaan itsensä alasti, jotta lapset vapautuvat lehmän lumoista ja sai heidät mukaansa. Siitä lähtien kurua on sanottu Lehmilaitumen kuruksi.

Toisen kerran oli Ukko matkalla kirkonkylään, kun hän poikkesi Särkelässä yöksi siskonsa taloon. Pani henget heinäkuormaa vartioimaan ja meni sisälle. Talon emäntä meni illalla antamaan lehmille heinävihkot. Hän huomasi, että veljen kuormassa oli hyviä Maltiojoen heiniä. Hän päätti ottaa vähän ja tarttui kiinni kuormaan. Ajan kuluttua tuvassa väki havahtui siihen, ettei emäntää kuulu. Ukko säikähti: ”Eihän se piessa mennyt siihen minun kuormaan”, meni ja päästi sisarensa. Hän tuli liikuttuneeksi ja lupasi, ettei enää pane vahteja kuormaa suojaamaan.

Poroja hoidettiin enemmän kylissä, joissa uudisasutus oli vanhinta. Keväällä kaadettiin luppopuita. Kesällä porot olivat vapaina ja syyspuolella ne haettiin, sikäli kuin löydettiin. Usein porot karkasivat peurojen matkaan tai katosivat muuten.

Peuran metsästyksessä oli Thauvónin mukaan lyhyt kukoistuskausi 1840- luvulla:

”..peurojakin löytyi siihen aikaan hywin wiljalta näillä tienoin. Joka kewät hiihdon aikana käytiin uurtoa ja lumihangen räwähtäessä sai moni peura surmansa uurtomiehen luodin tahi keihään kautta. Syksyllä lähdettiin taas Perttulin jälkeen porohärkäin ja wetokoirain kanssa uurtoa käymään, kymmenen peuraa vuodessa joka talolle ei ollut mikään erinomainen saalis. Muistomerkkinä tästä ajasta seisowat vielä liemujen jäännökset. Mutta moni lukijoistani saattaa kyllä arwella mikä kummitus tuo liemu lienee. Selitykseksi sanottakoon siis, että liemuksi kutsuttiin talli, joka rakennettiin metsään niitä porohärkiä wasten, joita tahdottiin pitää saapuvilla, ja joita tarwittiin kaikenlaisia kapineita kantamaan, koska syksyllä lähdettiin uurtoa käymään.”

Peuranpyynti loppui kokonaan 1800-luvun puoliväliin mennessä. Poronlihasta tuli yhä tärkeämpi ravinnonlisä, vuota, sarvet ja koivet käytettiin tarkoin hyödyksi. Poroja oli paljon. Laitumet olivat erinomaiset. Varsinkin Tuntsan laajat jäkälää kasvavat kankaat. Kuntakokous perusti 1884 Poronhoitoyhdistyksen. Saija kuului Sallan Pohjoiseen Poropaliskuntaan. Paliskuntien rajat muodostuivat Oulun läänin kuvernöörin porokokouksessa 29.8.1893 tekemän ehdotuksen mukaan. Kruunun mailla laiduntamisoikeus vahvistettiin senaatin kirjeillä 1898 ja 1903.

Porohommiin lähdettiin vähän ennen joulua, jos jäät kestivät ja lunta oli maassa. Tehtiin lattiattomia porokämppiä, joissa oli laverit, kivimuuri ja savureikä seinässä. Yöksi pantiin sammaltukko reikään. Pedot tappoivat 1800-luvun lopulla suuren osan porokarjasta. Lisäksi Venäjän lappalaiset varastivat poroja.
Kuolajärveläiset saivat huomattavia rahatuloja Norjan, Venäjän ja Tornion markkinoilta karjan tuotteista: voi, liha, tali ja sarvet, metsälinnuista ja turkiksista.

Asutus suomalaistuu, kieli muuttuu suomen kieleksi. J. Fellman mainitsee muistiinpanoissaan, että hänen käydessä Kuolajärvellä v. 1826 siellä lappia vielä yleisesti ymmärrettiin, vaikkakin suomen kieltä käytettiin enemmän.

Perimätieto kertoo, että Ales Miulus, joka on syntynyt 1867 osasi lapinkieltä niin hyvin, että pystyi puhumaan lappalaisten kanssa. Vanhempien on täytynyt puhua kieltä, jota opettivat Aleksille.

Paikannimet sisältävät sanoja, joiden merkitys ei Lapin kieltä ymmärtämättömälle avaudu. Osa näistä nimistä on saanut selityksensä eri teoksissa kuten Kuolajoki (Guallijokka, Guallijuku) = kalajoki, Sarivaara (Saarrevuarre) = mustikkavaara.
Vuosisadan lopulla lapset alkoivat käydä kiertokoulua, jota pidettiin jossain kylän pirtissä.

Kylä levisi jokivarsia myöten, yläpäästä kylää Sarivaaraan, Kuolajokivarteen, alapuolelta Tenniöjokivarteen (Siirtola ja Törmälä). Perimätiedon mukaan vaarassa on ollut Sarivaaran torppa, jonka paikasta ei ole  tietoa.

Vaaraan muutti Jussilta Elias Vaarala (1839-1921) Vaarala nro: 34, samoin Juho Erkki Ylitalo (1861 – 1920) seuraavasta sukupolvesta Tasalaan. Vaaraan muutti  Saariniemestä myös Olli Saariniemi eli Vitikka (1845 – 1911),  ”Jouto-Olli” Ollilaan. Hän möi osuutensa Saariniemestä Korjan talosta lähtöisin olevalle Antti Lahtelalle. Ollin veli Juho Erkki Saariniemi (1848 - ?), ”Pitkä-Erkki” muutti Pekkalaan. Vaaralaan nro: 34, muutti myös Erkki Pekanpoika Saariniemi l. Vaarala (1848 – 1893), jonka pojat kuolivat jo nuorena. Vaaraan rakensivat talonsa ja peltonsa myös Kuhmitsan suvusta polveutuneen Törmänen ja Uutelassa Kaunisharju.

Asuinpaikkaa muutettiin parhaimmassa nuoruusiässä. Kaikille ei ollut tilaa entisissä taloissa. Uusi talo ja pellot rakennettiin vaiheittain ajan kanssa. Se kesti vuosia. Tasalan rakentaminen vei kymmisen vuotta. Hirret kuivattiin taapelissa. Rakennus seisoi ja painui vuosia kehänä katto päällä ja sisustettiin huone huoneelta tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan. Vauraat pirtit, joissa olivat jo kivestä muuratut savuhormit, olivat suuria. Suurimmat 10 m leveitä ja 20 m pitkiä. Pihapiireissä oli runsaasti kaikenlaisia rakennuksia: Navetta, talli, puoji, riihi, aitta, tollia ja sauna. Pellot oli aidattu elukoilta. Kasvatettiin ohraa ja joskus ruista ja tietysti perunaa ja naurista.

Piiriä pyörittiin harjussa, Kolsanharjun ja Kaunisharjun välisellä tasanteella, jossa nykyään on tie. Sivun alkuun

1900-luku, kansalaissota, Muurmannin legioona, isojako ja sodan hävitys

Karjatalouden, pelto- ja niittyviljelyn merkitys vain kasvoi. 30-luvulla kasvatettiin vehnääkin. Kun pellon kasvu heikkeni käytettiin sitä heinällä.

Metsätalous alkoi vaikuttaa kylän elämään, kun yhteinen jakokunta möi metsää 20-luvulla ja Kuutsimännikössä oli savotta 30-luvulla. Veitsiluoto Oy aloitti savotat Maltiolla. Ison jaon, joka vihdoin toteutui, seurauksena yksityiset pääsivät myymään metsää. Näkölän palstan hakkuu oli ennen sotaa. Savotoille tuli metsätyömiehiä eli ”jätkiä” etelästä: Tiihonen, Ikäläinen, Hiltunen ja Moilanen. Nevalan Janne tuli Saijalle v. 1905, samoihin aikoihin tuli myös Paldán.

1900- luvun vaihteessa Saijalta lähti joitakin ihmisiä Amerikkaan. Venäjälle meni 1917 kansalaissodan aikana, Läskikapinan mukana ja 30-luvun pula-aikana monia kymmeniä kyläläisiä. Osa heistä palasi takaisin. Melkein kaikki Venäjälle jääneet tuhottiin 30-luvulla Stalinin vainoissa.

Tukkiliikkeen mukana levisi sosialismin siemen. Tukkityöläisten lakko oli 1906. Kuolajärven työväenyhdistyksen Saijan osastoa johti Viitasaarelta tullut Juho Tiihonen. Osasto alkoi rakentaa työväentaloa Kaunisharjulle, mutta kuvernööri kielsi sen tukkienajovaiheessa.

Kansalaissodan aikana punakaartiin Venäjän puolella 1917 osallistui joitakin saijalaisia. Hille ja Ilmari Särkelä kaatuivat Killislammen kämpän kahakassa. Valkoiset pääsivät yllättäen piirittämään punaisten etujoukon ja saartamaan kämpän. Saijalaisen kertomuksen mukaan miehet olivat muonan jaossa kämpän sisällä. Myös vartiomies meni sisälle. Valkoiset avasivat tulen läheiseltä harjulta, jonne olivat asettuneet väijyksiin. Miehet ryntäsivät ulos ja kaatuivat tulitukseen, osa ilmeisesti jo kämpän sisälle. Eeli Saariniemi pelastui kun luoti sattui takapuoleen ja hän suistui muiden mukana silmälleen lumeen ja tekeytyi kuolleeksi. Valkoiset kävivät varmistamassa, että kaikki ovat kuolleet. Ariel Kairala esitti, että vedetään kurkut poikki, mutta kiire painoi päälle kun uusi punaisten joukko lähestyi. Ariel joutui myöhemmin punaisten vangiksi ja maksoi hengellään verityön.
 

Juho Heikinpoika (Janne) Nevala muutti nuorena miehenä Haapavedeltä Kuolajärvelle eli nykyiseen Sallaan. Kuva: Tapio Nevalan albumi.

Knäsön asemalla, Santamäen hiekkakuoppiin ja tuhoon tuomittu entinen punakaartilaisjoukko, jolla ei ollut paluuta Suomeen, liittyi liitoutuneitten aseistamaan kanadalaisen eversti Burtonin johtamaan Muurmannin Legioonaan, Suomalainen Legioona - Finnish Legion (Työväen keskusmuseo). Siellä aikaa kului useita vuosia vartioidessa Muurmannin rataa. Legioona kuljetettiin maailmansodan loputtua Norjan meren kautta Skotlantiin Edinburghin satamaan. Sieltä heidät kuljetettiin Viroon, sen jälkeen Helsingin edustalle Villingin saareen, jossa heidät tutkivat Suomen viranomaiset. Englannin hallitus maksoi legioonalaisille palkan ja kyydin kotiin. Junalla Rovaniemelle ja siitä hevosella Sallaan.
Rovaniemellä virkakunta ilmoitti, että hevosia ei ole, on käveltävä. Heidän mielestään entiset punikit eivät tarvinneet hevoskyytiä. Legioonalaiset päättivät, etteivät he lähde kävelemään, vaan keräsivät matkarahat ja panivat kaksi miestä matkalle Burtonin luokse Helsinkiin. Burton tuli junalla Rovaniemelle ja huusi asemalla seisovalle miesjoukolle vaunun ovelta junan hidastaessa: ”Päivää pojat, huomenna on sata hevosta”, ja miehet saivat hevoskyydin.

Venäjän puolelta tulleen Jahvetti Moilasen johtaman Läskikapina, joka lähti liikkeelle Savukoskelta Saparosokan savotalta, vyöryi kylän läpi vuonna 1922. Joitakin kyläläisiä oli mukana kolonnassa. Osa karkasi kotiinsa kuormineen. Osa meni kapinalaisten mukana hevosmiehinä kuljettamaan tavaraa ja palasi rajalta takaisin. Lopuistakin suurin osa palasi pian takaisin ja muutama kyläläinen tuomittiin kapinaan osallistumisesta.

Maailmansodan jälkeen porokarja pieneni, kun laiduntaminen Venäjän puolella päätyi. Vitsauksena olivat pororosvot Venäjän puolelta. Saijalaiset löysivät Koltan aitaan tekemän reiän Tuntsalta, jonne kaikki eivät uskaltaneet mennä. Asettuivat väijyksiin kun koltta yritti viedä tokkaa, jota veti nainen. Miehistä yksi tähtäsi kiväärillä ja lausui: ”Kaunis olet, mutta kuolla sinun täytyy” ja laukaisi. Seurasi kipeitä vastalaukauksia ja molemmat osapuolet pakenivat. Paikalle myöhemmin palattuaan miehet näkivät, että yksi haavoittunut oli viety pois, mutta tokka oli jäänyt. 30-luvulla poromäärät kasvoivat, mutta suuri osa poroista hävisi sodan aikana taisteluissa.

Ennen sotia oli kylän keskus ja kauppa nykyisen uimarannan lähellä Myllyojan suussa. Siihen oli parhaat kulkuyhteydet, koska joki oli valtaväylä. Nevalaisen Pekalla ja myöhemmin Aukust Silforssilla, jonka jälkeen F. Kellokummulla oli kauppa nykyisen vaaraan kääntyvän tien kohdalla talvisotaan asti. Vieressä olevassa Senijalassa oli ”kuppila”, jossa myytiin kahvia, tupakkaa ja keitettyjä kananmunia. Osuusliike Sallan kauppa oli ojan toisella puolen uimarannan tienvarressa. Osuusliike siirtyi ennen sotaa maantien valmistuttua nykyiselle paikalle.

Näkölässä piti puutyöväen ammattiosasto ja myöhemmin maamiesseura, kun osaston toiminta 30-luvulla kiellettiin tanssia, iltamia ja hiihtokilpailujakin. Seuralla oli haitari, jota soittivat Ylitalon Väinö ja Tennilän Leevi, ja myöhemmin myös Ylitalon Johannes. Osuusliike piti osuusjuhlia aina jossakin pirtissä. Näytettiin mykkiä elokuvia. Pikkujouluissa pukki kävi ja piiriä pyörittiin.

Saijan koulu perustettiin 20-luvulla. Hyvin pitkään, aina 60-luvun lopulle, oli opettajana hyvin persoonallinen Salli Salonen, joka kertoi tulleensa Saijalle kävellen Kolsanharjua pitkin. Sivun alkuun

Sodan hävitys ja jälleenrakennus, 50 – 60 -lukujen nousu ja hidas hiipuminen

Välirauhan aikana saksalaiset kokosivat kylän asukkaat Tenniön sillalle, jonka päissä olivat konekiväärit asemissa. Siinä ihmiset pahinta peläten neuvottomina odottivat kunnes yhdysupseerina ollut Tauno V. Mäki sai tiedon asiasta ja tuli paikalle selvittämään tilannetta. Jälkeenpäin hän on kertonut, että tilanne oli vakava.

Ensimmäisinä poltetuille sijoille tulivat Sulasalmen Anselmi ja Olga kesällä –45. Tennes-Matti tuli poikiensa Uulan ja Hanneksen kanssa elokuussa. Hannes, 18-vuotias nuorukainen, käveli Kursusta Kelloselkään, sieltä lastiveneellä soutaen yön aikana Saijalle. Ukko löi aamulla viikatteen käteen ja sanoi: ”Alappas niitelemään”.

Aluksi Tennes-Matti asui Erkkilän kellarissa. Ensimmäisenä he tekivät saunan, hirret olalla kantaen. Siinä kylvettiin ja asuttiin. Pikkupirtin puut he ottivat mustan maan aikana Sorroinpalosta, uittivat Renttimäkoskelle ja siitä hevosella kotiin. Kun pikkupirtti oli valmis oli vuorossa eläimille suoja, jonka jälkeen Ukko lähti Uulan kanssa Pohjanmaalle hakemaan tavaroita ja elukoita. Muu perhe tuli mukana. Hannes lähti veneellä Savukoskelle vastaan ja souti yhdellä istumalla perille. Ukko talutti vaimonsa Sussu-Vapun kanssa hevosen ja muut elukat maita myöten. Uula ja Hannes sauvoivat lastivenettä. Välillä yövyttiin tulilla.

Tennes-Matti ja Uula. Kuva: Yrjö Saariniemen albumi

Myöhemmin syksyllä tuli lisää kyläläisiä. Kuitusen Tatu ajoi hevosella miinaan. Tavarat tuotiin sulan aikana veneellä Kelloselästä, talvella vanhaa talvitietä: Kellontietä. Kevättalvella -46 tuli muita kyläläisiä kotikonnuilleen katselemaan paikkoja. Yöllä hangen selässä hiihtivät Saijalle, jossa Pekkalan lämmin pikkupirtti oli ensimmäisenä vastassa. Sinne työntyivät aamuyöstä nukkumaan. Eräänä aamuna tuvassa nukkui 18 ihmistä lattialta, kuin sillit purkissa.

Ylimäisen Väinö ja Maikki kävivät Kursusta jaloin rakentamassa  polttamatta jääneestä navetan kehästä asuntoa. Huhtikuulla tuli myös vävy, hääsoittajan poika Veikko Kuorikoski evakkopaikalta Kälviältä.  Mökissä asuivat myös Moilasen Eino ja Ville sekä Nevalan Matti.

Jälleenrakennuspuitten hakkuu alkoi talvella -46 Kuutsimännikössä 7 hevosen voimin. Kun joki aukesi puut uitettiin lossille. Ensi alkuun oli sahaamassa kaksi sirkkeliä, seuraavana kesänä neljä. Hakkuut jatkuivat Rovanopan alapuolella Pulkkaviidassa, Rovanopassa ja Kerekkaojan suussa. Veitsiluoto aloitti hakkuut Laukku- ja Aukeanselän vaaroissa ja siirtyi sitten -48 Ritavaaraan, josta hakkuut jatkuivat Petäjävaaroihin, Tarpomoivaan ja Latvavaaraan ja laajenivat Savukosken puolelle. Myös yksityisissä lisämaapalstoissa alkoivat hakkuut.

Sodan jälkeen Saijalla oli Osuusliike Sallan ja Koilliskuntain osuuskaupat ja jonkin aikaa Peterin kauppa. Matti Valtanen perusti Saijalle K-kaupan vuonna 1961. Valtasen jälkeen kauppaa piti Aatos Hyttinen, sitten Yrjö Karppinen ja sen jälkeen Helvi Kallioinen vuodesta 1969. Koilliskunnan rakennukseen avasi 60-luvulla Ristilän Hilda Baarin, joka toimi kymmenkunta vuotta. Postia hoiti Siviä Särkelä 70-luvulle, jolloin se muuttui Raili Saariniemen hoitoon ja 90-luvulla Helvin kauppaan.

Jokivarsien niittäminen pääosin loppui 60-luvulle tultaessa. Peltojen ja jänkäsarkojen käyttö tehostui. Pian pellot kuitenkin paketoitiin ja suuri osa pienviljelyksistä lopetti. Tuli Ruotsiin muutto, joka jatkui myöhemmin Etelä-Suomeen. Lähti kokonaisia perheitä suurine katraineen. Ojalan mäki, jossa oli paljon poikia, hiljeni muuton ja vanhusten kuolemisen seurauksena. Metsätyöt vähenivät, kun metsäkoneet tulivat. Ensin moottorisahat, sitten traktorit ja lopulta tehokkaat monitoimikoneet.

Monella tilalla oli sukupolven vaihdos 1980- luvulla. Uudet isännät investoivat voimakkaasti ja kuivanmaan pellot ovat melkein kaikki käytössä. Konekanta ja navetoiden kalustus ovat tehokkaita. Karjatilojen määrä on pudonnut, mutta tuotantomäärä kasvanut. Saijan maitokylässä on kuusi maitokarjatilaa ja yksi lihakarjatila, suurimmillaan 40-50 eläintä.

Poroelinkeino on alituisen muutoksen edessä. Venäjän puolelle jäi noin 15 000 poron laidunmaat. Kokonaisia porosukuja, jotka olivat asuneet luovutetulla alueella, lopetti. Esteaita oli rakennettava. Harkittiin Pohjoispalkisen liittämistä Kemi-Sompioon. Peltipailakat tulivat 60-luvulla ja vetohärät  väistyivät. Luovuttiin hihnavasotuksesta.

Sotien jälkeen voimistuneet hakkuut ja uudismuokkaukset sekä Tuntsan palo kavensivat porojen laidunmaita. Teurastuksissa siirryttiin enemmän vasojen teurastukseen. 90-luvulla moottorikelkan käyttö väheni kun porot alettiin koota helikopterin avulla.

Poron omistajia kylässä on noin 30 ja heistä pääasiallisia poromiehiä 8, joten elinkeinolla on suuri merkitys saijalaisten elämässä.

Vireästä elinkeinosta huolimatta kunta lakkautti kyläkoulun vuonna 2000.
 

Metsämarjojen keräyksellä myyntiin on ollut tärkeä merkitys särpimen lisänä. Parasta hanketta se on ollut 1975-1980 -välisenä aikana. Venelasti hilloja, perässä Toivo ja keulassa Martti Kallioinen v. 1967, jolloin oli hyvä hillavuosi. Kuva Martti Kallioisen albumi.

Sodan jälkeen ensimmäiset tanssit pidettiin Näkölässä jäkäläkankaalla, Poikkilan (Saariniemen) Reino soitti rammarilla. Ensimmäiset vappujuhlat pidettiin metsähallituksen parakilla lossinrannassa. Miuluksen väliaikaisessa rakennuksessa oli tanssit. Pitkä mies, Kuorikosken Veikko seisoi ja soitti keskeneräisen savupiipun aukon kohdalla, pää näkyi ulkopuolelta. Ei ollut kuulutuksia, tanssit pidettiin, missä vähänkin oli suojaa, karjaladoissa ja muissa väliaikaisissa rakennuksissa. Kun pari tuli niin alettiin. Helluntaita vietettiin Kukkuran laella ja Sappalammen rannassa. Mukana oli haitari ja iso kahvipannu. Käytiin jalan Kotalassa tansseissa tai päinvastoin.

Kursusta ostettiin jälleenrakennustyöntekijöitten parakki vuonna 1948, joka siirrettiin Osuusliikkeen rakennuksen paikalle Myllyojan suuhun. Siinä oli näyttämö ja sali. Uutta taloa suunniteltiin aluksi parakin  viereen kylätien toiselle puolelle. Puuhamiehenä oli Aarne Moilanen, joka kaivatti pilarimontut vaikka piirustuksia ei vielä ollut. Paikka oli savinen ja altis kevättulville. Vuonna  1934 mentiin veneellä kauppaan ja pantiin vene ovenripaan kiinni. Tuli ilmi, ettei tontti ollut Osuusliikkeen, vaan Ylitalon Einon, koska lainhuutoa ei oltu haettu.

Taloyhdistyksen perustava kokous pidettiin Väinö Ylitalon talossa 26 maaliskuuta 1951 ja rekisteröitiin 1952 Saijan kansantaloyhdistys ry -nimellä. Vilkas järjestötoiminta vaati kokoontumispaikan.
Eevert Kuitunen möi tontin Kaunisharjulta, jonne Tiihosen Jussi taloa 45 vuotta aikaisemmin haaveili, vaikka ei ollut myötämielinen hankkeelle. Puhemiehenä oli Albin Ylitalo, hänellä ja Eevertillä sisarukset vaimoina. Kyläläiset antoivat lainaa 1000, 2000 ja 3000 mk:n velkakirjoilla, joita ei kylläkään tarkoitettu maksettavaksi. Kaikki olivat hankkeen takana, myös järjestöihin kuulumattomat.

Tukit lahjoitettiin ja sahattiin talkoilla Tenniöjoen lossinrannassa ja osittain  rakennuspaikalla Albin Ylitalon ja Väinö Törmäsen sirkkelillä. Koneenkäyttäjinä olivat Vilho Sinkkilä ja Arvi Törmänen, sahurina Johannes Ylitalo. Kuutsivaarasta valtionmaalta toivat kyläläiset polttopuulapulla myös hyviä honkia jotka jätettiin tullessa sahalle. Vastustajien taholta vaadittiin Vaaralan Einoa, metsänvartijaa, perimään puista. Niinpä Eino meni sahalle, mittasi sahaamatta olleet kolme honkaa ja peri maksun. Valjasti hevosen, ajoi palstaansa ja toi kuorman tukkia sahalle. Miehet kysyivät: ”Mitä niistä sahataan”, koska arvelivat hänen sahauttavan lautaa itselleen. ”Sitä mitä te tarvitta”, Eino vastasi. Hän toikin puut tilalle korvauksena mitatuista hongista.

Piirustuksia suunnittelivat tupakka-askin kanteen Ylitalon Martti, Karppisen Kaarlo ja Ylitalon Olavi. Kaarlo piirsi ne puhtaaksi ja yhdistys haki rakennusluvan. Perustukset tehtiin kevätkesästä 1951 ja heti niitten jälkeen tehtiin runko jämeristä parruista. Työn jouduttamiseksi otettiin kirvesmiehiä, joille maksettiin pientä palkkaa. Talkoita oli joka pyhä. Joka ei joutanut, osti osuusliikkeeltä kassin nauloja työmaalle. Näin teki myös myymälänhoitaja Ville Mutanen Liisansa kanssa.

Runkovaiheessa väkeä oli kuin muurahaisia. Työn ripeä edistyminen oli yllätys myös hankkeen alkuunpanijoille. Puutavara loppui ja jouduttiin uudestaan tukkimetsään. Asseri Särkelä, Erkki Saariniemi ja Aarne Moilanen olivat muurareina. Ikkunat ja ovet, joissa oli vähäisiä pintavikoja, saatiin Osuusliikkeeltä alle puolen hinnan.
Saliin laitettiin terästangot ennen sisälevytyksiä. Karppisen Kaarlo ja Ylitalon Olavi pelkäsivät talon leviämistä, jolloin rakennus olisi ollut pilassa. Tiihosen Osmo keräsi rahaa lattiaa varten viikonpäivät ja sai yhteensä yli 40000 mk. Sai kolmelta opettajilta 500 - 600 mk, jota kyläläiset pitivät suurena summana, sillä opettajat eivät olleet kovin myönteisiä työväen hankkeille. Sunnuntaiaamuna lähti kuorma-auto hakemaan lautoja Kursun sahalta. Kun kuorma tuli, alettiin heti lyömään niitä paikalleen. Illalla pidettiin talkootanssit, vaikka lattia jäi näyttämön puolelta auki. Ylitalon Johannes haki haitarin ja alkoi soittaa. Käyttökuntoon rakennus tuli 1952, päällyslaudoitus valmistui kesällä 1953. Ulkopuoli maalattiin  juhannuksen alla 1954. Sisustus tehtiin vuonna 1956. Sisäpuoli maalattiin 1959, maalaareina Olli Saariniemi, Erkki Saariniemi, Pentti Törmänen ja Aila Ylitalo. Palkkaa he saivat 1000 markkaa päivältä, joka oli ”poikosille” hyvä palkka.

Päätökset tehtiin yksimielisesti. Pääasiat käsiteltiin johtokunnan- tai edustajiston kokouksissa. Pienet käytännön asiat ratkottiin paikanpäällä. Matti Väisänen toimi rahastonhoitajana ja  vaikutti voimakkaasti päätöksiin. Talkoomiesten kahvituksen hoitivat Demokraattiset Naiset. He keräsivät varoja ompelu- ja tupailloista, joita järjestettiin taloissa. Talonväki leipoi ja järjesti illan ja peri tarjoilusta maksun. Naiset keräsivät talkoilla myös marjoja myyntiin.
Tuolit hankittiin haastekampanjalla. Jokainen osti oma tuolin, 80 kappaletta. Näyttämön takaseinän maalauksen teki pienviljelijäliiton kouluttaja Kaarlo Vallinharju pitäessään parin viikon kurssia. Se on näkymä Valorannan yläkerran ikkunasta: Aukeanseljänvaara, Karhutunturi ja Tenniöjoki.

”Saija – se kulttuurin kehto”, oli lentävä lause.  Juhannusjuhlat olivat monipäiväisiä ja järjestäminen oli kova urakka. Tehtiin kotikalja juomaksi ja naiset leipoivat. SKDL:n piirijärjestöstä tuli Antero Hautaniemi valmistelemaan juhlia. Ohjelman esittäjiä oli aina Kemistä asti. Esimerkiksi Ajan Laulu niminen kuoro,  johtajana Sandell-niminen mies. Myös järjestöjen ulkopuoliset osallistuivat ohjelmiin tai ottivat muuten osaa, tulivat ainakin iltamiin. Aattoiltana oli kulttuurikilpailu, kuplettilauluja, näytelmiä, lausuntaa ja tanssit aamu neljään. Juhannuspäivänä urheilukilpailut Sarivaaran kentällä ja tukkilaiskisat.  Autiokosken niskasta laskettiin Kaupanrantaan ja illalla jatkettiin kulttuurikilpailuja. Juhliin tuli laajalti väkeä Sallan ja Savukosken kirkonkyliä sekä Kemijärveä myöten.

Salli Yrjänheikki oli näytelmissä vuodesta 1947 ja valittiin kokouksessa ohjelmavastaavaksi vuonna 1952. Oli kevätaika, vappujuhlat olivat jo lähellä eikä ollut mitään mistä aloittaa. Tiihosen vintiltä löytyi papereita joissa oli näytelmä: ”Tuli joka ei koskaan sammu”. Salli lauloi myös laulun jonka Törmäsen Sauli oli leikannut lehdestä savottareissulla ja säilytti paperin pussihousun taskussa Sallia varten. Salli sovitti sanat tuttuun säveleen.
”Kun tulin kenraaliharjoituksista, jotka kestivät koko päivän, oli äiti pihaa haravoimassa ja sanoi: ”Kaikkia sitä on kun minun pitää hoitaa vielä tuo lapsi”. Siihen ne ohjelmat jäivät. Eevi (nuorempi sisko) oli pioneeriohjaajana ja piti lausunta- ja lauluesityksiä, parahimmillaan hänen aika meni kokonaan harjoituksiin. Hän kävi myös ohjaajakurssin. Palkinnokseen Eevi sai Romanian matkan, muuta palkkaa ei ollut”, Salli kertoo.

Pidettiin osuuskauppajuhlia, joissa oli näytelmiä, musiikkia, juhlapuheita ja lopuksi tanssia. Vappujuhlilla marssittiin Sarivaaraan, Kotalan suuntaan tai Tenniön lossille. Joskus kotalaiset marssivat vastaan ja yhtyivät saijalaisten kanssa. Marssin jälkeen oli juhla ja illalla tanssit. Äitienpäiväjuhlia pidettiin talolla ja koululla. Lisäksi oli kyläläisten omat iltamat omien ohjelmaryhmien voimin. Nuorilla oli lauluryhmä Soihtusiskot ja Valorannan Sisko veti tanhuryhmää. Talvella harjoiteltiin Leinosen Elinan pirtissä. Oli mm. Tapio Rautavaaran kiertue. Elokuva "Tuntematon sotilas" pyöri talolla useita päiviä.

Kuorikosken Veikolla oli saksofoni ja klarinetti. Hän soitti pikkujoulussa kursulaisen Kemppaisen Kallen kanssa. Kalle myi Veikolle haitarin. Lisäksi hän osti matkaharmoonin opettajalta, joka lähti etelään. Kuljetti sitä kesällä maitokärryllä ja talvella kelkalla.. Soitti Luttis-Paavon kanssa vakituiseen Kotalassa ja Saijalla. Hän soitti  klarinettia ja saksofonia ja Luttinen haitaria ja säesti harmonilla tanhuesityksissä. Maaliskuussa alkoivat juhannusjuhlien harjoitukset pyhinä. Veikko veti sekakuoroa, joka oli hyvällä mallilla. Se kävi kiertueella: Märkäjärvi, Salmivaara, Kursu, Morottaja, Aholanvaara, Hautajärvi ja Kelloselkä. Juhannusjuhlilla soittivat myös Olavi Kesälahti, Paavo Luttinen, Alpo Hautajärvi, Onni Hautaniemi, Kalle Kemppainen.
Perustettiin yhtye ”Sallan Sointu”. Veikko soitti klarinettia ja saksofonia, Kumpumäen Matti kitaraa, Hautajärven Alpo hanuria ja Pakkalan Pertti, joka oli kylän opettaja, klarinettia. Nimi muutettiin rumpalin toivomuksesta ”Mongey Pois”-nimiseksi. Hän oli maailmankatsomukseltaan eri linjoilla ja halusi siksi hienomman nimen. Ei se muiden mielestä ollut niin tarpeen vaihtaa, eikä ihmiset nimeä ymmärtäneet. ”Menkää pois” ne sanoi.

Vuoden 51- juhannuksena soitti Veikko Kemppaisen Kallen kanssa iltayön kahteentoista ja Kalle pyysi: ”Lähdetään lavalle soittamaan” ja tarkoitti talon vieressä ollutta tanssilavaa.
”Minun pitää käydä kotona katsomassa montako henkeä siellä on”, vastasi Veikko. Vaimo oli viimeisillään. Veikko joutui kätilöksi, Leena tyttö syntyi juhannusyönä.
Kerran tuli mies kioskille kansantalon pihalla, joka oli täynnä ihmisiä. Hän osti munia, mutta ei maksanut vaan lähti juoksemaan. Myyjä, Sulasalmen Olga, juoksi perässä ja huusi kovalla äänellä: ”Maksa mies munat, maksa mies munat…”.

Poikasilla ei ollut rahaa, mutta elokuvat kiinnostivat. He yrittivät livahtaa heilurioven raosta jos silmä vältti. Toinen reitti oli ravintolan eteisestä keskeneräisen näyttämön alle ja sieltä kontaten pimennettyyn saliin.
Kesällä kansantalon pihalla pelattiin lentopalloa. Väkeä kertyi heinätöitten jälkeen, polttiaiset parveilivat, mutta pelattiin myöhään iltaan. Saattoipa porukka pistäytyä pelin jälkeen uimaan Kaupanrantaan. Jos muutama nuori mies kohtasi iltasella, alkoivat he pelata tikuntyveä tai seinäventtiä kolikoilla. Kihoja kertyi, jos saatiin joukkueet kokoon oteltiin lentopallo-ottelu.

Vilkas ohjelmatoiminta jatkui 60-luvun puoliväliin. 70- luvun alussa osuusliikkeen  kaupanhoitaja Ante Erkkilä pyöritti bingoa, jonka tuloilla vesikatto -73 uusittiin. Rakennus pelastui varmalta tuholta.
Kaksi vuosikymmentä talo seisoi hylättynä, ikkunat rikkinäisinä ja huoneet sotkuisina. Syksyllä 1994 Pentti Ylitalo selvitti kylätoimikunnan toimesta talon toiminnan käynnistämistä kunnostamista ja sääntöjen muuttamista. Kylätoimikunnan valitsema työryhmä ajoi muutokset läpi ja talon historiassa alkoi uusi aikakausi. Vanhaan edustajistoon kuulunut Kaino Kivelä sanoi käsityksensä olevan, että aika on muuttunut ja nämä uudelta pohjalta tehdyt säännöt vastaavat varmasti paremmin tätä aikaa ja oli parempi että talo tuli kyläläisten käyttöön. Se oli hänen viimeinen tahtonsa, koska hän kuoli pian.

Uusi toiminnan kausi virisi 1995. Nimi muutettiin 1996 Saijan kylätaloyhdistys ry:ksi ja säännöt uusittiin. Kyläläiset tulivat suoraan jäseniksi ilman muita siteitä – ei menty ”vanhan kaavan mukaan”. Alkuperäinen päämäärä: ”olla yhdistävänä tekijänä kyläläisten välillä”, jätettiin jäljelle. Nousi uusi aate: kylätoiminta-aate ja yhteishenki. 1998 nimi muutettiin Saijan kyläyhdistys ry:ksi.

Kattohuovan uusiminen 1974 on ratkaissut rakennuksen kohtalon, vaikka merkittäviä vahinkoja oli jo tapahtunut. Määrätietoisella museoviraston ohjeisiin perustuvalla entisöinti- ja korjausohjelmalla talo saatiin muutamassa vuodessa hyvin lähelle alkuperäistä asua, mutta kuitenkin parantaen monia talon ominaisuuksia. Käsiteltiin kaikki pinnat alkuperäisillä käsittelytavoilla, uusittiin kokonaan sähköistys, parannettiin akustiikkaa ja näyttämön valaistusta Tom Wentzelin ohjeitten mukaan. Vuonna 1999 hankittiin lisää tonttimaata helsinkiläiseltä Kari Raskilta, joka omistaa ympärillä olevan tilan.
 
 

Esiintymislava.	Tanssilattia.	Baari. Kuvat: Johanna Saariniemi.

Saijanpäivän juhlat pidettiin jo pitkälle kunnostetussa talossa 1995. Teatteriesitys talolla pidettiin 19. maaliskuuta 1996, Olga ja Juha Saariniemi tanssivat häätanssin huhtikuun 13:pnä 1996.
Kylätalolla on pidetty tanssikursseja. Lokakuun alussa järjestetään vusittain perinteiset Saijan-päiväjuhlat. Riikos-Filmi Oy ja kiertävät elokuvan näyttäjät ovat käyneet näyttämässä elokuvia.
Maaliskuussa 1997  oli talolla Rovaniemen kaupunginteatterin näytelmä "Albatrossi ja Heiskanen". Harrastaja näyttelijäryhmä Räväsojan känsäkourat Meltauksesta esittivät syksyllä 1999 hienon laulunäytelmän Ounasjoki rakastettuni.

Keväällä 1997 järjestettiin uusi tapahtuma: Saijazz! Aahon ja vierailevien solistien myötä Saijazzeista on tullut uusi saijalainen kulttuuritapahtuma. Esiintymässä on ollut nimekkäitä soittajia, Aahon lisäksi mm. altto- ja sopraanosaksofonisti Jukka Perko, hanuristi Ari Hakulinen, Bumtsi Bumista tuttu rumpali Jartsa Karvonen ja laulusolisti Marle Mikkola. Jukka Perko & Hurmio–orkesteri esiintyi vuonna 2001 jolloin tapahtuma järjestettiin viidennen kerran. Jatkoa on luvassa.
Talolla on lisäksi pidetty lukuisa määrä muita tilaisuuksia. Sivun alkuun