Maisemakylä Saija

Vuosituhannen ensi vuosina heräsi joidenkin asiaa tuntevien paikallisten henkilöiden mielessä ajatus, että Saijan kylän maisemallinen kauneus tulisi tunnustaa jollakin virallisella tavalla. Muutaman vuoden valmistelujen jälkeen Saijan kylä sai virallisen tunnustuksen. Vuonna 2007 kiinnitettiin kylän kaupan seinään sallalaisen taiteilijan työ, josta kävi ilmi, että kylä oli nimetty maisemakyläksi.
Tuo kylä on kahden joen yhtymäkohta. Kuolajoki tulee kylän etelä puolelta, alkunsa saaden rajan takaa Kuolajärvestä. Tenniöjoki virtaa kylän itäpuolelta. Tenniöjoen alkulähteet ovat Suomen puolella, mutta joki tekee muutaman kymmenen kilometrin koukkauksen valtakunnan rajan itäpuolella. Nämä kaksi jokea yhtyvät kylän pohjoislaidassa. Asutus on sijoittunut kummankin joen molemmin puolin. Kylämaisemaa kaunistavat kaksi vaaraa ja monimuotoiset harjut. Tunnetuin harjuista on osittain suojeltu Kolsanharju. Harju alkaa rajan takaa jatkuen itä-länsi-suuntaisena aina Kemijokeen asti. Tenniöjoki ja Kolsanharju kohtaavat toisensa noin viisi kilometriä Saijan kylän itäpuolella. Harjun ja joen yhdensuuntainen matka jatkuu aina siihen asti kunnes Kemijoki heidät erottaa. Kylän kohdalla harju on kylän puolella jokea.
Kolsanharjun kyljessä on muutaman kymmenen hehtaarin suuruinen toinen harju, jolle kylän asukkaat ovat jossain kylän kehitysvaiheessa antaneet nimeksi Kaunisharju. Näiden kahden harjun välittömästä läheisyydestä lähtee vanha kylätie jolle, kauan sitten, kylän asukkaat ovat antaneet nimeksi Lemmenkuja. Kolme kiehtovaa nimeä - Kaunisharju, Saija (naisen nimi) ja Lemmenkuja, saavat mielikuvituksen tietyn suuntaiseen liitoon. Kuinka sitten kyläläiset ovat itse tiedostaneet kylän maisemallisen kauneuden? En kyllä muista, siltä ajalta kun olin vielä poikonen, yhtään keskustelua, jossa olisi aiheena ollut kylämaisema ja sen kauneus.

ITSELLENI HAVAHTUMINEN Saijan kylän maisemalliseen kauneuteen tapahtui 16-vuotiaana. Oli kevät 1959. En päässyt keväällä alkavaan uittoon, koska olin alaikäinen, mutta pöllimetsään kyllä kelpasin. Kun lumet olivat metsistä sulaneet ja savotan valmistelutyöt Veitsiluodon työmaalla Sattovaaran suunnalla tehty, tuli kyliin tieto, että nyt savotta alkuun. Lähdimme setä-Hanneksen ja naapurin Villen kanssa kolmistaan polkupyörillä 27 kilometrin päässä olevalle Sattovaaran kämpälle. Seuraavana aamuna palstan otteen ja parkkuupukin tekoon. Pöllinteko alkoi ja se lähti hyvin pian käyntiin samaan päiväryhmiin tottuneiden työkavereiden opissa. Tapana siihen aikaan oli, että savotalle lähtiessä otettiin puhdas alusvaatekerta mukaan, että ei heti seuraavana viikonvaihteena tarvitse lähteä kotona käymään. Savottaympäristö oli karua mäntymetsän peittämää maisemaa, eikä missään ollut nurmikkoa. Kun toinenkin alusvaatekerta oli tullut likaiseksi, niin täytyi lähteä käymään kotona. Hanneksella ja minulla oli vain paidanvaihto asiana, mutta Villen piti muistaa myöskin hoitaa kellonveto. Se porukka, joka oli yhtenäisenä lähtenyt Sattovaaran kämpältä, oli matkanvarrella hajonnut, osan jäädessä Nousun kylällä olevaan kauppaan. Jatkoin yksin Saijaa kohti.

KUN LÄHESTYIN Tenniön lossia, niin katseeni kiintyi vihertäviin niittyihin. Joen ylityksen jälkeen maantie meni harjunleikkauksen kautta Kolsanharjun sille puolelle, missä pääosa kylää sijaitsi. Kaupan mäelle noustessa vihreys silmieni edessä vain lisääntyi. Vanha kylätie lähti hieman eri paikasta kuin nykyinen tie. Ensin oli Särkelän Assarin talo, jossa oli kylän posti, sitten Kallioinen, Räisänen ja Väisänen. Pieni nousu mäelle jossa oli Seppälä. Koko sen matkan ajan, joka oli kulunut siitä kun olin ylittänyt harjunleikkauksen, oli niittyjen ja peltojen vihreys ja avaruus

lisääntynyt. Kunnes sitten vielä viisikymmentä metriä ja olin Ojalanmäellä. Silmieni eteen avautui Kuolajoen uoma. Joen molemmin puolin avautuivat hyvin hoidetut niityt ja pellot. Peltojen pientareilla ei kasvanut pajuja eikä muitakaan peltojen läheisyyteen kuulumattomia puita. Uimarannan kohdalla toisella puolella jokea, korkealla törmällä, seisoi jo vanhan vanha, mutta hyvin paksu tyvestä ja vankka varreltansa, tukevien oksien suojelema mänty. Mänty seisoi yksin ja seisoo vieläkin, mutta vievätkö nousevat lehtipuut siltä elintilan? Se yksin tehty matka siitä, kun lähestyin Tenniön lossia, siihen, kun olin Ojalanmäellä, oli saanut minut siihen mielentilaan, että siinä ympärille silmäillessäni tajusin kuinka kaunis onkaan maisemaltaan kotikyläni Saija.

OLEN KERTONUT tämän edellä esittämäni havahtumisen ja heräämiseni kotikyläni maisemalliseen kauneuteen monelle muualta olevalle sellaiselle henkilölle joka on ensi käynnillä havahtunut ja ihastunut näihin upeisiin maisemiin. Niinhän se usein on, että täällä olevalle nämä maisemat ovat jokapäiväisiä, mutta muualta tulevalle ne ovat ainutkertaisia. Onko maisemakylänimitys kyläläisille sitten pelkkä siunaus? Ei ole. Velvoittava nimitys tuo mukanaan vapaaehtoisen velvoitteen, niin kylän vakituisille kuin tilapäisille asukkaille pitää ympäristöstään hyvää huolta. Maisemakylän alueella olevia metsiä on käsiteltäessä hakkuissa oltava varovaisia, miten korjuu suoritetaan ja mihin vuodenaikaan se tehdään. Vaikka kylän asukkaat vanhenevat ja kukin vuorollaan siirtyy ikuisuusmatkalle, niin maisemat tänne jäävät. Uskon siihen, että kylältä ei elämä lopu. Täällä tulee olemaan aina asutusta. Ne ensimmäiset asukkaat jotka tulivat tänne jostakin ja totesivat Kuolajoen törmän hyväksi asuinkentäksi, jäivät siihen asumaan. Valinta tehtiin järkeä apuna käyttäen.

Olli Saariniemi