- Muurmannin Suomalainen Legioona
Vesa Haataja
Kesällä 1918 Muurmannin radan varteen muodostui erikoinen liittoutuneiden sotajoukko. Se koostui Suomen sisällissodan seurauksena Pohjois-Suomesta Venäjälle paenneista punaisista. Joukko ristittiin Muurmannin Suomalaiseksi Legioonaksi. Miehiä oli aluksi noin 500, myöhemmin legioonaan liittyi lisää suomalaisia, jotka olivat menneet rajan taakse töihin jo ennen Suomessa puhjennut kapinaa. Enimmillään joukon vahvuus nousi 1 200 henkilöön. Suomalaiset olivat Hänen Brittiläisen Majesteettinsa sotilaita ja heidän tehtävänään oli suojata Muurmannin rautatietä.
Takamaa herää eloon sodan seurauksena
Ensimmäisen maailmansodan aikana 1915 Venäjä ryhtyi rakentamaan rautatietä Muurmanskin ja Pietarin välille. Sodan vuoksi työvoimasta oli pulaa. Rakentaminen tarjosikin ansiomahdollisuuksia myös tuhansille suomalaisille, joita värvättiin Etelä-Suomea myöten. Saijalainen Aarne Moilanen muisteli: "Kun täällä Sallassa ei ollut töitä, lähimmä velipojan kanssa kahella hevosella työnhakuun Muurmannin ratan varteen. Olin tuolloin 17-vuotias. Nimismies kirjoitti meille passit, jossa oli teksti sekä suomen että venäjän kielellä."
Talvitie vei kulkijat Alakurtin kautta rajan taakse Kanasen kylään, joka oli reitin varrella ensimmäinen asutuskeskus. Sieltä matka jatkui Knäsöön Vienan meren rannalle. Knäsöstä saijalaiset matkasivat pohjoisempana olevaan Kantalahteen ja viimein halonajoon työmaalle, joka oli parikymmentä kilometriä pohjoisempana.
Suomessa puhkeaa kapina
Aiemmin menneitä oli useita ja heihin kuuluivat sallalsiset veljekset Rikhard ja Jalmari Kantola. Kantolat ehtivät olla töissä kolmatta vuotta, ja Moilaset vajaa kolme kuukautta, kun Suomessa syttyi sisällissota. Moilasen mukaan kotimaahan ei ollut enää paluuta sekavan tilanteen vuoksi. Riskeistä huolimatta Jalmari Kantola karkasi Suomeen, kertoo Mikko Kantola.
Pian koko Pohjois-Suomi oli valkoisten joukkojen hallinnassa ja sen seurauksena punapakolaisia alkoi vyöryä rajan yli eri puolilta Lappia. Levottomuus hiipi myös Muurmannille ja olot työmailla huononivat. Käpälämäkeen ajetut punaiset hautoivat kostoa. Suomesta tuli Pietarin kautta lisää miehiä ja aseita pakolaisista muodostetun punakaartin vahvistukseksi. Joukon vahvuus oli noin puolen tuhatta miestä.
Kun Suomessa saatiin vihiä suuresta asejoukosta, itärajaa pidettiin silmällä ja mentiinpä sen ylikin. Jotta tilanne olisi pysynyt edelleen valkoisten käsissä, jääkäriluutnantti Oiva Willamo sai määräyksen maaliskuussa 1918 muodostaa Kuolajärvelle eli Sallaan rajavartiojoukon. Jääkäriyliluutnantti Kurt Martti Wallenius nimettiin Kuusamon ja Kuolajärven joukkojen päälliköksi. Kun sotajoukot olivat valmiina, kahakointia valkoisten ja punaisten välillä ei voitu välttää. Sallan suunnalla käytiin maalis-huhtikuun aikana neljä eri taistelua, ja miehiä kaatui molemmin puolin.
Juhani Vaarala muistelee: Valkoisiin vapaaehtoisjoukkoihin kuuluneet Olli Vaarala, Juhanin isä ja Abiel Salmijärvi olivat olleet yövartiossa Kurtin kylän kaakkoispuolella Nivalan talon kohdalla Tuntsajoella, kun joku liikkui joen jäällä: "Kuka siellä", miehet huusivat. "Älkää ampuko! Täällä on Rikhard Hilarius Ollinpoika Kantola!" Vartijat eivät ampuneet, mutta Kantola pidätettiin. Kun Olli-isä kuuli poikansa asiasta, hän vakuutti: "Ei se Rikhard Hilarius Ollinpoika ole päivääkään vangittuna Kurtilla, kun minä VVillamolle soitan!" Willamo ja Kantola olivat hyviä ystäviä. Poika oli joutunut vastakkaiselle puolelle rintamaa. Rikhard Hilarius Ollinpoika oli aikansa vangittuna, kunnes hiihteli takaisin Muurmannille.
Muurmannin legioona perustetaan
Englantilaiset olivat yhdessä venäläisten kanssa vuodesta 1915 valvoneet meriteitä Muurmannin rannikolla ja Vienanmerellä. Meritiet ja satamat haluttiin pitää auki ja turvata huoltokuljetukset rataa pitkin sisämaahan. Oli tärkeää, että itärintama oli riittävän voimakas, jotta paine Euroopan länsirintamalla olisi helpottanut. Kun saksalaiset nousivat maihin Suomessa, liittoutuneiden sotilasjohto epäili, että saksalaiset yhdessä suomalaisten kanssa hyökkäisivät Muurmannin radalle. Tätä epäilystä vahvistivat suomalaisten asejoukkojen hyökkäykset Itä-Karjalaan. Aloite oli saatava omiin käsiin, mikä tarkoitti äärimmilleen vietynä hyökkäystä saksalais-suomalaisia joukkoja vastaan.
Neuvosto-Venäjä solmi rauhan Saksan kanssa Brest-Litovskissa maaliskuun alussa 1918. Mutta englantilaiset liittolaisineen jäivät Pohjois-Venäjälle ja he nousivat maihin Muurmanskissa Neuvosto-hallituksen luvalla. Kun liittoutuneiden joukko poti miespulaa, oli hiihtotaidoton ja pohjoisiin olosuhteisiin tottumaton, niin englantilaisten mielenkiinto kohdistui suomalaisiin.
Sekalainen joukko punaisia oli asettunut taisteluiden vaiettua radan varteen Santamäen pysäkin tuntumaan lähelle Knäsöä toukokuussa 1918. Joukot oli pakotettu jäämään niille sijoilleen. Pikku hiljaa olot Santamäen leirissä kävivät sietämättömiksi, kun ruoka alkoi loppua. Osa ihmisistä asui taivasalla, ja taudit tappoivat miehiä konsanaan enemmän kuin mitä heitä kaatui taisteluissa.
Punaisten johtomiehet olivat käyneet neuvotteluita liittoutuneiden kanssa yhteistyön mahdollisuuksista. Heidän keskuudessaan eläteltiin hetken toiveita myös siitä, että liittoutuneiden kanssa asiat järjesteltäisiin uudelleen Suomessa. Sopimus yhteistyöstä saatiin aikaan, ja suurin osa Santamäen suomalaisista siirtyi englantilaisten leipiin kesäkuussa 1918.
"Siinä Knäsön pysäkillä legioona perustettiin. Se oli viisain keino, kun ei ollut työtä ja eikä kotiinpaluuta. Sovittiin, että legioonaa ei käytetä muualle kuin Suomeen päin. Muodostuipa siinä rajakki: Muurmanskiin päin oli Sasseikan ja Neuvostoliittoon Koudan silta", muisteli Moilanen. Miehet saivat englantilaisen sotilasmuonan ja vaatetuksen. Myös lääkintähuolto ja palkanmaksu oli järjestetty. Punakaartilaisista tuli Hänen Brittiläisen Majesteettinsa sotilaita oikeuksineen ja velvollisuuksineen.
Vaikka alussa oli tiukkaa sotilaskoulutusta, Moilasen mukaan muuttuneissa olosuhteissa olisi saattanut elää vaikka kuinka kauan. Sotilaiden pääasiallinen työ oli vartiopalvelu radan varrella. Varsinaiset sotatoimet Sallan vastaisella rajalla valkoisia suomalaisia vastaan jäivät hyvin vähäisiksi.
Legioonan miehet saivat harvakseltaan uutisia Suomesta ja pääasiassa oltiin huhupuheiden varassa. Salaiset matkat Suomeen sisälsivät kiinnijäämisen riskin viimeistään rajalla.
Samaan aikaan, kun suomalaiset olivat neuvotelleet santamäkiläisten kohtalosta, Neuvosto-Venäjä ja liittoutuneet ajautuivat törmäyskurssille. Pian oltiin ilmisodassa: Radan varsi pudistettiin ja kaikki neuvostomieliset karkotettiin etelään. Rintamalinja muodostui Karhumäen tienoille. Paikallinen neuvosto Muurmanskissa ei sekään ollut innostunut bolsevikkien Neuvosto-Venäjästä. Väliintulon eli intervention aikana liittoutuneet valtasivat myös Arkangelin kaupungin.
Legioonalaisille oli luvattu, että sotajoukon päällystö on suomalaisia, vain ylin johto oli liittoutuneiden käsissä. Komentajaksi nimitettiin everstiluutnantti. Richard B.S. Burton. Joukkojen henkiseksi johtajaksi kohosi entinen Suomen eduskunnan puhemies ja pääministeri Oskari Tokoi, jonka kanssa Aarne Moilasella oli tapana pelata korttia. Legioonan sotilasjohtajana toimi Verner Lehtimäki. Sekä Tokoi että Lehtimäki olivat englanninkielentaitoisia. Lehtimäellä oli tarkoitus houkutella legioonalaiset Neuvosto-Venäjän puolelle, mutta siinä hän epäonnistui. Ei käynyt laatuun, että punakaartilaiset tekivät töitä imperialisteille. Tien noustessa pystyyn Lehtimäki sai englantilaisilta lupauksen päästä rintamalinjan eteläpuolelle, minne hän menikin. Yhtä onnekas ei ollut legioonan päälliköihin kuulunut ja myös Karjalan itsenäisyyttä ajanut livo Ahava, joka tapettiin.
Maailman sota päättyy ja suomalaiset kotiutetaan
Legioonan vahvuus oli kasvanut helmikuuhun 1919 mennessä noin 1 200 henkilöön, joista asekuntoisia taistelijoita oli 900. Joukkoja oli sijoitettuna Knäsön lisäksi Kantalahteen, Suomen vastaisen rajan karjalaiskyliin ja radan varren strategisiin paikkoihin. Kanadalaissyntyinen Burton luotti suomalaisiinsa ja kehuskeli muille upseerito-vereilleen: "Jos haluatte riidellä minun kanssa, pystyn taistelemaan 10 000 englantilaista ja teidän liittolaisia vastaan pelkällä Suomalaisella Legioonalla!", muisteli Moilanen.
Liittoutuneet solmivat aselevon Saksan kanssa 11.11.1918. Aselepoa juhlittiin myös Muurmannilla, ja silloin lauloivat tykit sekä pienemmät aseet. "Otettiin rommirokit, että saatiin olla hilipiälllä tuulella," Lopullinen rauha solmittiin kesällä 1919. Legioona kävi tarpeettomaksi ja miehillä oli kova halu palata Suomeen.
Suomessa tunnettiin suurta epäluuloa legioonalaisia kohtaan eikä heitä olisi haluttu päästää maahan. Englantilaisten painostuksesta legioonalaisten palauttamiseksi laadittu kotiuttamissuunnitelma hyväksyttiin Suomen hallituksessa heinäkuussa 1919. Suomalainen legioona jätti Muurmanskin sataman seuraavassa kuussa. Kursk-laivalla oli runsas 1 000 miestä ja 150 naista. Alus purjehti Skotlannin ja Kööpenhaminan kautta Tallinnaan.
Valtionrikosoikeuden Keskuskansliasta lähetettiin kotiuttamista ennen nimilistat legioonalaispitäjien nimismiehille, joita pyydettiin selvittämään viipymättä legioonaan kuuluvien henkilöiden osallisuus vuoden 1918 kapinaan tai muuhun toimintaan sen aikana. Aarne Moilanen oli Virossa kuukauden päivät, kunnes jatkoi matkaa suomalaisella hävittäjäaluksella Helsinkiin Villingin saareen. "Siinähän meijät tutkittiin ja minä olin jälkeenpäin siellä vielä kolmisen viikkoa, mutta minulla ei yhtään epäilyttäne ettenkö minä pääse Suomeen. Minulla ei ollut mitään rikoksia."
Kaikki eivät päässeet kotimaahan, ja niin sanotulle mustalle listalle joutui puolen sataa henkilöä, joukossa legioonan johtomiehet. Englantilaisten avustamana he pääsivät matkustamaan Kanadaan. Myöhemmin Oskari Tokoi asettui Yhdysvaltoihin, missä hän osallistui tehokkaasti Suomen avustamiseen sotien aikana. Tokoi armahdettiin 1944 ja hän vieraili Suomessa myöhemmin.
Sallalainen Juuso Sivonen muisteli, että legioonalaisten tie lyötiin pystyyn Rovaniemellä, kun sikäläinen virkakunta ei sallinut kyytejä eteenpäin. Asiasta vietiin tieto Helsinkiin Burtonille, joka oli tullut saattelemaan miehiään Suomeen. Hän tuli itse paikalle: "Se heti huusi vaunun ovelta, kun pääsi asemalle, että päivää pojat, kyllä on huomenna sata hevosta!" Kyydit järjestyivät ja kaikki pääsivät vihdoin kotiin. Burton kävi Sallassa saakka varmistamassa, että myös maitse tulleet hevosmiehet olivat päässeet perille.
Lähteet:
Hautala Paavo, Isät meidän itään päin.
Lackman Matti, Sotavankien pako Muurmannin ratatyömaalta 1915-1918.
Lehtimäki Kimmo, Verner Lehtimäki punapäällikkö.
Nevakivi Jukka, Muurmannin legioona.
Uutela Taito, Rajanvartiointia Koillis-kairassa vuodesta 1918 2000-luvulle
Sallan rajavartioalueen historia.
Aarne Moilasen ja Juuso Sivosen haastattelut, Turakainen Adolf.
Ensimmäinen maailmasota 1914-18. Sodan osapuolet jaetaan kahteen ryhmään: keskusvaltoihin ja ympärysvaltoihin. Keskusvaltoihin kuuluivat: Saksan keisarikunta, Itävalta-Unkari Bulgaria ja Osmanien valtakunta (mm. nyk Turkin alue), jälkimmäisen ryhmän (liittoutuneet) tärkeimmät osallistujat taas olivat Yhdistynyt kuningaskunta (Iso-Britannia), Venäjän keisarikunta, Ranska ja Yhdysvallat.