Muistelijana Uuno Ylitalo
Uuno syntyi Saijalla 23.10.1928 ja kuoli 16.3.2015. Isä oli Olof Ylitalo ja äiti Saimi os. Tennilä. Puoliso oli Kerttu, os. Hautaniemi ja naimisiin he menivät 1.11.1949. Lapsia heillä on viisi: Seppo, Leila, Asko, Juha ja Mirja, sekä lastenlapsia 14.
Uuno eli nuoruutensa Saijalla, kävi kansakoulua ja joutui sodan aikana evakkoon Ruotsiin. Hän rakensi Kertun kanssa talon 50-luvulla Saijalle ja oli metsä - ja uittotöissä sekä jälleenrakennusaikana kirvesmiehenä. Työ jatkui Kemijärvellä Osuusliike Sallan kiinteistön talonmiehenä. Perhe muutti sinne 1959.
Kerttu oli aktiivinen ja aikaansaapa. Hän järjesti työmahdollisuuden heille molemmille. Lisäksi he molemmat olivat aktiivisia yhteisten asioiden hoitajia kunnallisella puolella ja ammattiyhdistysliikkeessä.
Työt Uunolta jäivät v. 1978 sairastumiseen. Eläkkeellä harrastus suuntautui kirjoittamiseen ja taulujen maalaamiseen. Näistä tuli hänen elämänsä sisältö ja tuottelias muistelija kirjoitti kymmeniä kertomuksia elämänsä varrella tapahtuneista asioista.
Muisteluissa oli Saija hyvin merkittävä paikka. Taulujen maalausta hän kävi opettelemassa kansanopiston kursseilla aktiivisesti ja niiden aiheet koskettivat omaa elämää, rakennusaiheita ja yleensä maisemia.
Uunon elämä jakaantui kahteen vaiheeseen: perheen perustamiseen ja ahkeraan työn tekoon, sekä lasten elättämiseen. Eläkkeellä elämä oli harrastusten täyttämää. Yhteiselämä Kertun kanssa jatkui 65 vuotta ja päättyi heidän yhdessä mentyä sairaalaan isän voimien huvetessa.
Näin Uuno muistelee elämää Saijalla Tasalassa:
"Talo sijaitsi Sarivaaran loivahkolla länsirinteellä. Ympäröivät maisemat ovat uskomattoman komeita.
Lännessä siinteli Vuotostunturi, suuren Jouttenaavan takana. Alavat Aatsinkijoen ja Kuolajoen uomat lounaassa antoivat avaruutta hyvinkin laajalle alueelle, jopa Maanselän alueelle saakka. Pohjoisessa on tyypillinen Pohjois-Suomen vaaramaisema. Taloon näkyivät Norovuotson ja Aukianselän vaarat sekä Tenniöjoen uoma että mainittava Huutoaapa. Idän puolella näkyi Sarivaaran sivuitse katsottaessa mahtavat Sallatunturin silhuetit sekä varsinainen Sarivaara. Etelän puolella ei ollut korkeampaa maastoa, tasaista metsämaata ja saijalaisten yhteinen viljelysaapa Kaksuopajanaapa.
Tasalan pirttirakennus oli rakennettu v. 1866. Rakentaessa oli noudatettu vanhaa Perä-Pohjolassa hyväksi koettua rakennustapaa. Mittasuhteet olivat hyvin tasapainoisia. Esimerkiksi päätykolmion korkeus on 1/3 rakennusleveydestä. Tämä kaltevuus oli siitä hyvä, että lumikuormasta ei ollut haittaa. Lunta ei kertynyt katoille niin kuin nykyjään. Päärakennus oli mittasuhteiltaan tasapainoinen. Ikkunoiden sijoittelu ja ainoan ulko-oven sijoitus tasapainotti rakennuksen paikoilleen. Korkeus suhteutettuna pituuteen oli sopiva. Huonejakokin oli vanhaa tuttua jakomallia, joka oli perinteistä Perä-Pohjolan kookkaan rakennuksen jakomallia: kolme kamaria, porstua ja suuri pirtti.
Talo oli perustettu suurten irtokivien varaan. Alle oli luotu niin sanotut multapenkit seinän viereen kylmän tuloa estämään. Samalla siihen lienee tehty perunakellarikin pirtin lattian alle. Multapenkit oli eristetty tuohilevyin varsinaisista seinähirsistä lahoamisen ja kosteuden estämiseksi. Vankat lattianiskat ylettyivät yli rakennuksen.
Perimätiedon mukaan rakennuspuut otettiin paikan päältä, myöhemmin alue raivattiin pelloiksi. Mahtava leveät hirret veistettiin ensin kirveellä rakennuspaikalla ja sitten seinällä piilukolla. Kaunis aaltoileva piilun jälki oli kaikkialla hirsiseinissä.
Talo oli ilman kuistia. Portaana oli n. neliömetrin laajuinen Sarivaarasta haettu laattakivi. Erikoisesti on jäänyt mieleen, kun kiveä ei ollut asetettu tukevasti paikoilleen, se lonksahti joka kerta, astuipa sen päälle aikuinen tai lapsi. Tultaessa sisälle tultiin porstuaan. Siitä johti ovet pirttiin ja kamareihin. Oikealla oli kartanokamari, suoraan yli porstuan suukamariin ja nurkkakamariin. Pirttiin mentiin vasemmalle.
Porstuaan oli muurattu kookas hella. Siinä valmistettiin ruokaa. Varsinkin kesällä sitä käytettiin myös nukkumahuoneena. Kalustuksena olivat ruokapöytä ja tarpeelliset hyllyköt ja kaapit astioiden ja ruokatavaroiden säilytystä varten.
Pirttiin mentäessä heti ovesta heti ovesta oikealla oli kookas pirtin uuni. Se oli muurattu Sarivaarasta haetuista liuskekivistä. Kivet sopivat hyvin uuneihin pehmeyden vuoksi. Luultavasti kaikki Saijan kylän uunit on muurattu Sarivaaran kivistä.
Leivinuuni oli kookas, puitten piti olla n. 70-80 sentin pituisia. Kiukaassa oli ulkopuolella ranssi, rupu ja piisi. Myöhemmin muurattiin uunin kylkeen hella, jota käytettiin etupäässä talvella. Palomuuria ei ollut vaan piippu lähti suoraan uunin päältä. Uuni oli muurattu hiukan irti seinästä, seinän ja uudin väliin jäi ns. sola, joka johti uunin päälle. Uuninpäällystä käytettiin märkien kamppeitten kuivatustilana ja usein vanhemmat ihmiset hautoivat siellä myös kipeitä sivujaan.
Heti ovesta vasemmalla oli hevosvaljaita varten oma valjasnaula. Se oli suurehko puutappi, joka oli vain valjaita varten. Höyläpenkki, siihen aikaan hyvin tarpeellinen työpöytä, asettui ikkunan alle. Työkalut oli ripustettu seinille nauloihin tai pieneen nurkkakaappiin. Höyläpenkin jatkona oli pitkä yhdestä puusta veistetty pirtinpenkki. Vielä seinustalle sopi sivustavedettävä sänkykin.
Peräseinälle kahden ikkunan välissä oli suuri ruoka - leivinpöytä, pitkät penkit molemmin puolin. Ne olivat sirompitekoisia kuin varsinainen pirtinpenkki, kuitenkin yhdestä puusta veistettyjä. Kahdeksankulmainen kellokin oli saanut sijansa peräseinällä ikkunoitten väliin. Karsinapuoleksi sanottiin sitä aluetta, missä naisväki teki askareitaan ja valmisti ruokaa. Siellä ikkunan vieressä oli apupöytä, johon naiset laittoivat työkalujaan ja ruokatarvikkeita laittaessaan ruokaa väelle. Astioita varten oli kaappeja ja hyllyjä. Sänkyjä oli molemmilla sivustoilla ja peräseinällä, asuihan talossa useita perheitä ja jokaiselle piti saada nukkumatila.
Pirtti oli kooltaan suurehko, perä n pohjalaista rakennustapaa noudattaen korkeakin. Pirtin yli pitkin rakennusta oli veistetty orret. Orsilla kuivattiin puolivalmiita tarvekaluja; reen ja kelkan jalaksia sekä saavin kimpilautoja jne. Päreet kuivattiin myös orsilla, niitä tarvittiin talvikautena suuret määrät.
Ikkunat oli valmistanut paikallinen puuseppä. Ne olivat kuusiruutuisia ja kaksinkertaiset. Tuplat otettiin kuitenkin kesäksi pois, kevätsiivouksen aikana. Syksyllä ne laitettiin takaisin paikoilleen.
Pirtin väli katto oli hyvin kaunis ja huolitellen tehty. Metsästä oli haettu tasalaatuisia nuoria mäntyjä n. 25-30 sentin vahvuisia. Männyt oli halkaistu ja puhdistettu erittäin hyvin. Ne oli asetettu vuoliaisten varaan, puhdistettu kupera puoli alaspäin, joten katosta tuli elävän ja kauniin näköinen. Kamareissa taas oli käsisahalla sahattua lautaa, jotka oli höylätty sileäksi.
Olen viipynyt pirtin kuvailemisessa näin kauan. Kuitenkin se ansaitsee tulla esitellyksi tarkoin, kun entisajan pirtti oli talon sydän. Siellä tehtiin puhdetöitä, sinne kokoonnuttiin piisivalkean ääreen kertomaan tarinoita ja kummitusjuttuja, joita varsinkin me lapset kuuntelimme sydän sykkyrällä. Pitkät talvi-illat piisivalkean loisteessa loivat viehättävät puitteet eri perheiden yhdessäololle. Myöskin se lujitti siteitä suvun keskuudessa sekä kasvatti meitä lapsia tähän kovaan maailmaan.
Suu- ja nurkkakamari olivat pohjoispuolella rakennusta. Suukamaria käytettiin pääasiassa maidon ja eri ruokien säilyttämiseen. Siellä hapatettiin maidot viiliksi ja kirnuttiin voit. Harmajasaavikin oli nurkassa muhimassa. Kalustuksena oli vain tarvittavia kaappeja hyllyköitä sekä erilaisia työkaluja. Joskus sitä kuitenkin käytettiin jonkun nukkumahuoneena.
Nurkkakamari oli jonkun avioparin nukkumahuoneena. Kirjoittamattoman säännön mukaan kamari oli vain sen perheen käytössä. Jo lapsena opimme kunnioittamaan toisten yksityisyyttä, joten sinne oli hyvin harvoin asiaa, ellei oltu kutsuttu. Kartanonpuoleinen kamari oli myös sellaista aluetta, että siellä kävi ja oleili vain sen perheen jäsenet, jotka pitivät sitä makuuhuoneenaan. Porstua ja pirtti sitä vastoin olivat yhteisiä tiloja.
Vanha Tasalan rakennus oli sen verran kookas, että siinä sopi samalla kertaa asumaan ja toimimaan useampi perhe. Yhteistoiminta oli viety varsin pitkälle sekä töissä että muutoin. Suurempia riitoja ja yhteenottoja ei liene kovinkaan paljon ollut. Parhaimmillaan talossa asui jopa 15-17 henkeä, lapsia etupäässä.
Päärakennus oli rakennettu itä-länsi suuntaisesti. Suuri pirtti oli länsipäädyssä. Varsinainen piha ja kovaa kulutusta kestävä pihanurmikko olivat etelän puolella. Talli ja puojirakennus / varasto / sijaitsivat lännen puolella alarinteessä kulmittain navettaan ja päärakennukseen nähden. Tallissa oli tilaa kolmelle hevoselle. Tallin vintillä / ylisillä / oli heinävarasto hevosille. Joskus hoidettiin myös lampaita tallissa. Puojia käytettiin kesällä nukkumapaikkana.
Navetta sijaitsi taas suoraan päärakennusta vastapäätä eteläpuolella. Sekä navetta että heinälato oli tehty vankoista hirsistä, kuitenkin hiukan erilleen toisistaan. Ne oli yhdistetty toisiinsa katetulla käytävällä, joka meni läpi rakennuksen. Kaivo oli navetan takana. Ilmeisesti veden pilaantumisesta johtuen uusi kaivo oli kaivettava pihan puolelle, johon oli saatu hyvä käyttövesi.
Navetta ja tallirakennus olivat kulmittain toisiinsa nähden. Näin muodostuneessa kulmassa olivat lantatunkiot. Tunkioita ei ollut katettu millään tavalla. Ihmisetkin joutuivat tekemään tarpeensa taivasalla tunkioiden reunoilla.
Sisäänlämpiävä sauna ja halkorante olivat päärakennuksesta hiukan kauempana länteen viettävässä loivassa rinteessä lähellä Pekkalan rajaa ja peltoa. Vanhaa tapaa noudattaen tulenarka sauna rakennettiin aina kauemmas, erilleen muista rakennuksista sen herkän palovaaran vuoksi.
Navetan takana olevan suurehkon pellon, metsäpuoleisessa reunassa, suuren kuusen katveessa, oli riihi. Se asettui kartanoon nähden kaakkoon. Riihi oli rakennettu vanhaan lappalaisten asuinkenttään. Kentästä oli löydetty mm. vanha ehkä arvokaskin hopealusikka, löytäjänä siskoni Eila. Riihen alta paljastui myöhemmin vanha lappalaisten kaivama kaivo. Löytöesineiden myöhempiä vaiheita en tiedä.
Pihalta johtavan karjakujan varrella, pellon reunassa, tuuhean männyn vieressä, oli masinahuone. Se oli kaksikerroksinen rakennus. Ulkopuolelta johti vankoista puista tehty silta yläkertaan. Siellä oli varsinainen masinakone, jota myös jossakin päin kutsutaan rusakoneeksi. Kone oli käsikäyttöinen. Tuuletusperiaatteella kone erotteli jyvät koneen vieressä oleviin säkkeihin ja ruumenet putosivat alakerrassa olevaan ruumenhuoneeseen. Ne käytettiin myöhemmin karjanrehuksi.
Vanha tapa, Luoja tietää kuinka vanha, karjaa paimentamassa ollut paimen kasteltiin hänen tuotuaan karja kotiin ensimmäisenä päivänä. Masinahuoneen ylös johtavalla sillalla oli joku odottamassa paimenta vesiämpärin kanssa. Jos kastelu onnistui se tiesi karjaonnea taloon.
Kaksikerroksinen aitta oli koillispuolella pihaa. Aitassa säilytettiin vaatteita ja erilaisia tarvekaluja, joita ei aina tarvittu. Vaatteet olivat ylhäällä ja alhaalla olivat jyvälaarit sekä pitempiaikaisesti säilytettävät ruokatarvikkeet, kuten kuivat lihat ja lihatiinut. Aittaa käytettiin myös kesällä nukkumatilana.
Isojaon aikana kävi sitten rajankäynnistä johtuen siten, että aitta ja perunakellari jäivät Ollilan puolelle. Kuitenkin Tasalalaiset saivat käyttää niitä koska omistusoikeus säilyi.
1800-luvulla rakennettiin Tasalan ympärille useita naapureita. Ne olivat suunnilleen saman ikäisiä kuin Tasalakin. Uutela oli idän puolella talousrakennuksineen. Uutelassa oli isäntänä Jalmari Kaunisharju Kaisansa kanssa.
Ollila ja Pekkala olivat pohjois-luodepuolella. Pekkala saattoi olla vanhempi kuin Tasalan tila. Rakennuskin oli jo painunut matalaksi, tullen lopulta asu in kelvottomaksi. Pekkalaan rakennettiinkin ennen talvisotaa uusi suurempi päärakennus. Isäntänä Pekkalassa oli Sten Matias Saariniemi Sussunsa ja suuren lapsijoukkonsa kanssa.
Ollilassa taasen ei ollut lapsia ollenkaan. Kaaleppi Kuosku ja Hilja olivat tilan isäntinä. He olivat hankkineet tilan oston kautta itselleen. Kaaleppi oli innokas metsästäjä. Usein hän toi Sorroin palosta ansajuonnoltaan lintutakan, jonka Hilja sitten perkasi ja laittoi ruuaksi. Heillä oli kotonaan virsikannel, jota Hiljan isä Hermanni soitteli meille lapsille iloksemme. Olihan ympärillä paljon lapsia ja he olivat hyvin lapsirakkaita ihmisiä.
1940-luvulla Leinosen Johannes ja Elina ostivat Tasalasta tontin itselleen, johon he rakensivat asunnon perheelleen. Tontti oli Tasalasta katsottuna lännen puolella.
Ensimmäisinä asukkaina ja kartanon rakentajina voitaneen pitää vuosilukujen perusteella Jussin taloryhmästä siirtynyttä avioparia Matti Juhon poika Ylitaloa (s. 11.4.1826,k. 31.8.1913) ja hänen vaimoaan Greeta Ollintytär os. Salmijärvi (s. 21.4.1829, k. 26.1.1913). Heidän jälkeensä taloon tuli isännäksi luultavasti vanhin poika Juho Erkki Matinpoika Ylitalo (s. 17.3.1861, k. 26.1.1920) ja hänen vaimonsa Kaisa Kustaava os. Pajari, Kursusta (s. 18.10.1861, k. 13.12. 1926). Heillä oli yhdeksän lasta.
Albert Matias ei ollut avioliitossa, mutta oli hänellä yksi avioton lapsi Sallassa, Kaija, joka asui vähän aikaa v. 1938 Tasalassa.
Juho Erkki oli naimisissa Hanna Karkkolan kanssa, heillä oli kaksi lasta: Väinö ja Auno. Väinö kuoli nuorena.
Jalmari Aukusti oli naimisissa Kaisa Alatalon kanssa. Heillä oli kaksi lasta: Martti ja Elli.
Olli Heikki oli naimisissa Saimi Valpu Tennilän kanssa. Heillä oli viisi lasta: Anni, Johannes, Eila, Mauno ja Uuno, sekä avioton lapsi Aukustin kanssa, Laila.
Eemeli asuin Tasalassa nuoruutensa, meni kuitenkin Venäjälle 1932 ja kuoli siellä. Ei ollut avioliitossa.
Hilja Kustaava oli aviossa Väinö Saariniemen kanssa. Heillä oli viisi lasta: Lauri, Heikki, Eero, Eskoja Maija-Liisa.
Reeta Liisa meni avioon Märkäjärvelle Oskari Isolan kanssa. Iida Valpu oli aviossa Väinö Törmäsen kanssa Saijalla. Eetla oli aviossa Jaska Moilasen kanssa.
Olli Heikin kuoleman (7.11.1930) jälkeen Saimi Valpu meni naimisiin Matti Aukusti Kilpelän kanssa. Heidät vihittiin 1936 tai -37. Heille syntyi lapset Pirkko, Vappu, Untoja Ahvo, joka kuoli hyvin nuorena. Lisäksi perheessä asui Matin oma lapsi Kalevi.
Tasalan tilaa hoiti talvisotaan saakka tavallaan perikunta, vaikka tila oli jaettu kaikkien lasten kanssa. Juho Erkin isännyyden jälkeen tilan hoito oli samanlaista kuin ennenkin. Miespuoliset hoitivat raskaat työt yhteisesti ja ruokakin syötiin yhteisestä pöydästä.
Talvisota syttyi 30.11.1939. Joulukuun alkupäivinä paloivat Sallan suunnan kylät. Sytyttäjinä olivat sotapoliisit ja suojeluskuntalaiset. Näin kävi Saijan kylänkin. Saijalle jäi tuholaisten jäljiltä vain yksi ainoa savusauna ja Korjan Junnun asuinrakennus.
Tasalasta ja sen naapureista ei jäänyt mitään. Lohduttomat savupiippurauniot osoittivat vain talojen ja rakennusten paikat. Vanha rakennuskulttuuri tuhottiin säälimättä. Komea Saijan kylä oli uhrattu sodan alttarille. Samalla tuhoutui myös se elämäntapa miten oli eletty siihen saakka.
Olimmehan eläneet sen aikaisessa luontaistaloudessa, joka ei palannut enää koskaan takaisin. Kaiholla muistelee vanhempi väki, joka on kokenut ja elänyt sodat ja kovat ajat. Ehkä eletty elämä kultaa näitä muistoja. Se kova elämä, mitä elettiin, on muistoissa jäänyt taka-alalle.
Tämän kaiken on muistitiedon ja oman elämän aikana koettuna kirjoittanut Uuno Ylitalo.
Kemijärvellä 2.5.2001.
