Eero Törmäsen muisteluita
Saijalla on harjoitettu poronhoitoa niin kauan kuin sitä yleensä Suomessa on harjoitettu. Sitä ennen täällä pyydettiin peuroja elannoksi ja poronhoito onkin luonnollinen jatke sille. Saijalla on vanhoja peuranpyyntikuoppia Lemmenkujalla nähtävissä. Helsingissä Kansallismuseossa on Törmäsen Eeron omalta pelloltaan pihasaunan takaa v. -63 tai -65 löytämä reikäkivi, jota on aikoinaan käytetty peurojen tainnutukseen.
Kesytetty poro oli peuranpyyntiaikaan houkutuseläin. 1800-luvun puolivälissä poronhoito valtasi alaa peuroilta. Samojen sukujen jälkeläiset jatkavat samaa ammattia täällä edelleen: Törmäset, Saariniemet ja Ylitalot.
Sota keskeytti kaikesta toiminnan ja porotokat hävisivät. Suurin osa käytettiin ruokahuoltoon. Sodan jälkeen Lahtelan Eino ja Antti, Saariniemen (Ylimäisen) Väinö, Särkelän Einari, Ylitalon Ilmari, Ylitalon (Jussin) Väinö, Törmäsen (Alatalon) Erkki, Törmäsen (Siirtolan) Kaaleppi, Sulasalmen (Arolan) Anselmi ja Törmäsen (Miulus) Aapi, Miulus Ales ryhtyivät kokoamaan hajallaan olevia poroja kasaan. Työhön ryhtyi miehiä lähes jokaiselta porotilalta.
Saijalla käynnistyi poronhoito toisen kerran. Rakennettiin myös n. 120 km pitkä valtakunnan esteaita. Valtio kustansi sen, mutta poromiehet pääosin rakensivat. Sotien jälkeen poroja oli jäljellä uuden tynkä paliskunnan alueella (Sallan Pohjoinen Paliskunta ) ehkä 200 päätä. Nykyään eloon jätetään vuosittain n. 4800 kpl poroa. Korkeimmillaan luku on ollut n. 10 000 poroa ennen Tuntsan paloa 60-luvulla. Valtiolta saatiin avustusta, jotta voitiin ostaa poroja siitokseen kahdelta toiselta paliskunnalta; Pujotasta (Oraniemi) ja Kemi-Sompion paliskunnasta. Ei hengen edestäkään vasaa tapettu.
Tuntsan palon jälkeen oli laskettava poromäärää. Laidunmaita tuhoutui 22 000 ha ja poromäärä laski n. 7000 päähän. Ja sen jälkeen vielä lisää. Nykypäivinä myös pedot vievät ison osan poroista.
Ales Miulus oli Saijalla viimeinen, joka osasi vanhaa kuolajärven Lapinkieltä ja hän tuli toimeen metsälappalaisen kanssa. Venäjältä tuotiin v.1920 tienoilla teurastokka Kuolajärven kirkonkylälle. Ales oli ainoa, joka pystyi heidän kanssaan puhumaan.
Erään tarinan mukaan Miulus Ales, Siirto-Kaaleppi ja muutama muu oli laitettu asialle noutamaan takaisin kolttien varastamia poroja Hirvasjärven kylästä, joka jo silloin oli Venäjän puolella. Olivat tulleet kylään, jossa paikalla oli vain vanhuksia, naisia ja lapsia. Löytyi Kuolajärven paliskunnan merkissä olevia taljoja. Kyläläiset tarjosivat, "että saatta ottaa saman verran poroja heiltä takaisin, kuin oli taljojakin". Mutta tekivät heistä myöhemmin rikosilmoituksen, että olivat varastaneet. Ales ja muutama muu otettiin kiinni ja toimitettiin Arkangeliin. Kuuden kuukauden tutkintavankeuden jälkeen heidät vapautettiin koska syytteet todettiin tekaistuiksi. Matka kesti mennessä kaksi viikkoa ja oletettavasti myös paluumatka olisi kestänyt sen saman kaksi viikkoa. Ales sai luvan lähteä omia teitä kotiin ja oli perillä jo parin päivän päästä. Kerrotaan, että Miulus Aapi syntyi yhdeksän kuukauden kuluttua kotiin tulosta. Saijan hautuumaalla olevasta Miulus Aapin hautakivestä voi laskea, milloin Ales pääsi kotiin.
Hihnavasotus
Viimeinen hihnavasotus Saijalla oli v. 1962. Vanhaa poromiessukua edustava Eero Törmänen, joka oli myös poliisina ja nyt eläkkeellä, kertoo viimeisestä hihnavasotuskeväästä näin:
Hän pääsi huhtikuussa jatkokoulusta 15-vuotiaana. Isä Väinö oli Värriön Torolehdossa, jonne oli koottu kiekerö heidän poroistaan. Kantavat vaatimet oli otettu kiinni. Eero lähti Törmäsen Kaarlon, eli Pikku-Kallen kanssa tämän traktorilla kohti Tuntsaa. Veivät sinne evästä Uunolle ja vasotushommiin. Traktorilla menivät Auermaojalle ja sieltä jatkoivat hiihtämällä Kallen johdolla kohti Torolehtoa. Perillä oli vahdin vaihtoja he tarkastivat hihnoissa olevat porot.
Porot oli kiinnitetty hihnoilla kankiin, joitten suuruus riippui poron koosta. Väinö tunsi tarkkaan poronsa ja osasi arvioida, millainen kanki tarvitaan. Kanget oli yleensä tehty 2-3 m pitkästä koivusta hakkaamalla. Kirveellä muotoiltiin ohuempi kohta keskelle, johon hihna kiinnitettiin. Oli tärkeätä tehdä ohennus keskelle. Jos poro veti sitä, niin se tarttui helposti kiinni johonkin eikä poro saanut vedettyä sitä perässä. Jos oli lunta, niin kanki polkaistiin lumeen.
Porot käytiin läpi yksi kerrallaan. Väinö varoitti joittenkin kohdalla, että jos tuo vaadin vasoo niin varo, se tulee varmasti vasaa puolustaessa päälle. "Tuolta vaatimelta et saa pankaa päästä muuten kuin ujuttamalla hihna Hevon alle. Siten vedä se siten, että pää on Hevossa kiinni. Näin pääset irrottamaan pangan niskantakasen. Jätä niskantakanen vielä sen verran kiinni, että se pääsee omia aikojaan irti. Jos sillä on vasa, niin varmasti tulee päälle jos vain on irti", hän opasti.
Eero hoiti 140 vaatimen tokkaa. Törmäsen Jaakko ja Uuno olivat hoitamassa omien talojensa porokarjaa ja samalla katsoivat Eeron perään, että kaikki meni hyvin, kun poika oli ensimmäistä kertaa näissä hommissa. Porot oli sijoitettu rinnakkain ja rivin kulkusuuntaan (avorivissä). Syöttö ja siirtosuunta oli sovittu etukäteen, ettei törmätty toisten poroihin. Myös oikea etäisyys porojen välillä oli tärkeä, etteivät päässeet sotkeutumaan toisiinsa.
Poroja siirrettiin kolme kertaa päivässä: aamusiirto 5-6 aikoihin, puolelta päivin ja illalla seitsemän aikoihin. Koko rivi siirrettiin. Näin odotettiin porojen vasomista.
Torolehdossa oli silloin kaksi kotakuntaa parin kilometrin etäisyydellä toisistaan. Siellä oli Eeron porukan lisäksi Valorantalaisia, Ylitalon Alpi ja Törmäsen Arvi, sekä Sulasalmen Anselmi ja Miulus Aapi. Muotkaselässä oli Heikkilän kota ja Laitisen Jorman porot. Värriön pirtillä Ylitalon Ilmari ja Väinö.
Odotuksen jälkeen tuli kilsihanget ja se merkitsi töitten alkua. Jokaiselle porolle oli kaivettava kuoppa hankeen, isompi tai pienempi. Raavas vaadin meni koloon ja kaivoi sen ontoksi siltä alalta mihin ylsi ja sitten hanki sortui sitä mukaa.
Kilsihankia jatkui ainakin viisi päivää. Siirrot tehtiin joka päivä aikataulun mukaan. Vain pyörähdettiin syömässä tai nukkumassa. Pidettiin myös silmällä porojen vointia. Ovatko pystyneet kaivamaan. Vanhemmat poromiehet pitivät huolen, että poika jaksoi tehdä hommansa. Isä kävi kerran tuomassa evästä Veikon kanssa kun oli huolestunut useamman päivän kilsihangista. Seuraavan kerran täydennystä toi toukokuun puolen välin tienoilla Saijan Ruben siskonsa kanssa. Eväiksi oli ennakkoon varattu pilaantumaton ruoka; purkkiruokaa, jauhoja, ryynejä, näkkileipää, korppuja, kahvia, teetä, kuivaa lihaa. Täydennyksenä tuotiin pullaa, tuoretta leipää, voita ja muita "herkkuja". Tuoretta lihaa saatiin jos hoidettavista poroista joku loukkaantui ja se jouduttiin lopettamaan. Tällöin lihat jaettiin kaikkien kesken, koska se ei olisi säilynyt.
Asentopaikka oli pienistä halkaistuista hongista tehty kota. Katto oli tehty tervapahvista. Kaikki luonnon äänet kuuluivat läpi. Viikoittain käytiin saunomassa Värriön pirtillä. Vuorot oli sovittu ennakkoon. Kolmen kilometrin matka kuljettiin kävellen, paitsi lumen aikaan poroilla.
Toukokuun 18. päivän tienoilla, joka on Eeron nimipäivä, poroja vasoi eniten. Taisi olla kaksitoista vasomista parhaimmillaan yhdellä kierrolla ja parhaana päivänä syntyi 16 vasaa.
Lumien sulettua Eero siirsi porot toiselle puolen Torolehtoa . Kymmenkunta vaadinta laitettiin raitoon härjän vedettäväksi. Viimeisimpänä oli Väinön kiinteä, ei taluva vaadin. Kaikkiaan siirrettiin lähes 50 vaadinta. Yöllä porot olivat kovalla maalla ja päivällä jängällä. Poro juo painamalla koparallaan jänkää, jolloin vesi nousee kynnen päälle.
Vasat merkittiin heti vasomisen jälkeen, mutta vasan saaminen vaatimelta oli aikamoista piirileikkiä. Kerran Eero oli saanut hihnasta otteen ja vetänyt vaatimen Hevon alle, että pääsisi löysäämään niskantakasen. Silloin panka pääsi irti ja oli lähdettävä pakoon. Hän juoksi ja konttasi ainakin 50 metriä ja tunsi vaatimen sarvet ja koparat selässä. Kerran hän joutui vaatimelle kätilöksi. Yksi Väinön merkkinen vuonnelo oli kipeänä eikä vasominen lähtenyt käyntiin. Jaakko ja Uuno katselivat poikaa ja totesivat, että "kun Eero on pienikätisin, niin sinä olet kätilö", eikä siinä muu auttanut. Ensin hän desinfioi kädet moneen kertaan ja sitten työnsi kädet kohtuun. Hän löysi sieltä vasan ja huomasi, että se oli kuollut. Se täytyi pilkkoa ja ottaa ulos palasina. Tähän käytettiin viiden tuuman rautanaulaa, joka myös desinfioitiin. Kokemus oli aikamoinen 15 -vuotiaalle pojalle. Vuonneloa pidettiin vielä varmuuden vuoksi pari vuorokautta kodan lähellä kunnes se päästettiin irti. Seuraavana vuonna vaadin tunnistettiin Sarasaaren erotuksessa Eeron korvaan neulomasta langasta. Eero pelasti poron hengen.
Luppoaikana tehtiin jängälle hihnakota, johon vasotuksen päätyttyä varastoitiin hihnat suojaan hiiriltä ja muilta metsän elukoilta, vanha tapa tämäkin. Hihnat oli tehty kovalla työllä ja arvokasta omaisuutta. Vain toistakymmentä jätti vasomatta. Ne päästettiin irti.
Kesäkuun viides päivä viimeisetkin jättivät vasotuskodan ja palasivat kotiin Tuntsan tien kautta Auermaojalle. Sieltä tuli Väisäs-Matin taksi noutamaan. Tavaroitten kantamiseen käytettiin takkaporoja. Takkaporot löysättiin kesälaitumelle taksin tulon jälkeen. Miehet nousivat autoon ja lähtivät kyliin.
Hieno ja mieleenpainuva kokemus nuorelle pojalle, harva nykyaikana saa kokea vastaavaa.
Erotukset
Pääasiallisimpia erotusaitoja ovat olleet Aukiaselkä, Sarasaari, Tuohivaara, Kuninkaan tolppa (Tarpomoiva), Värriö, Räntselmäselkä ja Hietasuvannonmaa. Erotusaika on yleensä lokakuussa. Se on poromiesten sadonkorjuuta.
Vielä kuusikymmentäluvun puolivälissä Käsmän (Sallan paliskunta) poromiehillä oli tapana mennä hiihtämällä poroettotöihin aidoille Saijan kautta. Kylässä oli muutama talo: Lahtela, Poikkila ja Törmälä, joissa he yöpyivät. Tulivat illalla ja lähtivät aamulla pitkänä raitona taipaleelle ja yöpyivät pirtin lattialla. Aamulla oli käristys ja illalla lihavelli. Pirtti oli täynnä nukkuvia poromiehiä. Parhaimmillaan saattoi olla nelisenkymmentä, reppu pään alla ja takki peitteenä. Saijalaiset taas lähtivät hakuun pohjoiseen Maltiolle.
Vuosien myötä tekniikka tuli myös poronhoitoon. Ensin tuli radiopuhelimet v. -63 tai -64, 3 kpl Paliskunnalle. Niitä käytettiin haku hommissa yhteydenpitoon. Ne olivat painavia, patterikäyttöisiä ja hankalia völjätä. Mutta siitä se sitten lähti. Helpotti kuitenkin paljon. Nykyjään jokaisella on oma kännykkä, hakuhommissa helikopteri, mönkijät, moottorikelkat, läppärit ja navigaattorit. Nyt pystyy seuraamaan omalta läppäriltään tokan kulkua.
Moottorikelkat saatiin apuvälineiksi n. -66. Niitä käytettiin vetämään miehiä raitona perässä. Usein oli jopa 6-7 miestä letkassa. Saattoi olla 30 astettakin pakkasta ja matkaa 10-20 km. Silloin paleltiin. Piti vuorata itsensä, jalkansa sanomalehdillä, muovilla tms. Vanhat ukot sanoivat: "jos oravan tappaa, niin sillä jos vuoraa pippelinsä, niin pärjää paremmin".
Porokämpistä
Ennen saatettiin olla 6-7 yötäkin hongalla. Hongan pituus määrättiin miesluvun mukaan: pituutta kirvesvarren verran henkeä kohti honkaa ja tuuma tuntia kohti. Porokämpillä oltiin haku- ja erotusajat. Jos ei ollut kämppää käytössä niin yövyttiin hongalla. Ennen oli tapana ilmoittaa Koillis-Lapissa erotusaika, jopa pariviikkoa ennen. Silloin lähdettiin hakuun ja oletettiin, että parin viikon päästä on porot kasassa ja erotus pystytään järjestämään.
Nykyjään erotuksissa on poroja 60-2000 kappaletta ja aikataulusta sanotaan, että aikaisintaan huomenna. Jos lähtevät tänään hakuun niin ylihuomenna on erotus. Suurimmat erotukset vuosina -63 ja -64 olivat ennen Hietasuvannon maassa , 4800 poroa, kestivät kolmekin päivää.
Lihanosto tai -myyntikin oli ennen erilaista kuin nykyjään. Poromies kiersi aidalla poron kanssa lihanostajien luona ja myi sille, joka tarjosi eniten ja käteen, kauppaa hierottiin viskuttelemalla.
Erotusreissu helmikuun lopulla v. 1962
Eero oli tuolloin kotimiehenä äitinsä kanssa, isä oli porohaussa. Erotuspäivän aamuna nuori Eero oli viemässä tankkia tienlaitaan, josta maitoauto kävi ne noutamassa. Tuli Väisäs-Matin taksi ja he lähtivät Sarasaarta kohti erotukseen. Erotuspäivän jälkeen isä määräsi hänet kiekerötokan vientiin. Itse hän aikoi lähteä kotiin.
Poromiehet tulilla.
Raatikan Rauno ja Törmäsen Jaakko.
Siihen aikaan oli tapana viedä kyläkunnittain (kiekerökunnittain) porot erotuksista sovitulle alueelle, jossa niitä vartioitiin ja keväällä vaatimet sitten otettiin kiinni vasotusta varten. Erotuksissa jokaisella kiekeröporu kalla oli omat karsinansa, jonne ne luettiin. Porukoita oli yleensä kaksi tai kolme: saijalaiset, naruskalaiset ja muut: Särkelät, Aatsingit, kirkonkyläläiset . Karsinat oli sijoitettu eri puolille aitaa koska tokatkin vietiin eri suuntiin. Sinä keväänä Eeron porukoille oli sovittu Värriön seutu.
Seuraavana päivänä Eero ja muut kuljettivat kiekerötokan, n. 1500 poroa, aidalta Suoltijoen pirtin läheisyyteen ja yöpyivät siellä savottapirtillä. Seuraavana päivänä he siirsivät tokan Tuohivaaraan ja siellä taas yövyttiin savotan saunassa, joka on nykyisin Sarasaaren sauna. Ensi alkuun olivat päivämatkat lyhyitä. Porot olivat ennen matkaa joutuneet olemaan aidassa kolme yötä eikä niille ollut silloin tapana antaa ruokaa, jotta niillä oli mahdollisuus kaivaa yön pitkän seudun. Kolmantena päivänä he siirtyivät Naruskajärven rantaan ja yöpyivät Kota-Saulissa. Siellä odottivat myös raitomiehen tuomat ajoporot. Seuraavan yön olivat Kaakkurilammen rannan kämpässä, Vinolassa, joka oli hieman vinossa. Sieltä matka jatkui Loivushaaran kämpälle, jossa yövyttiin. Tokan hännillä olivat Eeroja Saijan Ruben. Muut miehet siulasivat, jotta tokka saatiin menemään haluttuun suuntaan. Tokka pääsi välillä ryntäämään takaisin ja miehet joutuivat hiihtämään lähes kilometrin takaisin päin ennen kuin saivat tokan kääntymään. Kämpällä todettiin Rubenin puuttuvan, eikä kuulunut koko yönä. Porukan vanhin Sulasalmen Anselmi antoi Eerolle ja Ylitalon (Jussin) Matille tehtäväksi lähteä etsimään Rubenia. Eero tiesi missä oli hänet viimeksi nähnyt. Anselmi pelkäsi, että "jos vaikka sille on tullut sytänlaaki ja se on nuukahtanut lavun varteen".
Käsky oli, että "jos löytyy niin pitää laittaa kuusen suojaan piiloon ja peitellä oksilla, ettei riutat löyvä". "Tokka viijään Värriölle ja otetaan Ruben takaisin tullessa mukaan ja viijään kyliin". Se oli karmiva homma nuorelle 15 -vuotiaalle pojalle.
Ennen kuin pojat ehtivät lähteä, Ruben tuli. Hän oli hairahtunut ryöstökkäitten perässä ja koska ei ollut ennen käynyt tällä kämpällä ja oli pimeä, ei saanut laduista selvää. Oli palannut edelliselle kämpälle ja oli yön siellä. Muita kommelluksia ei sitten sattunut, vaan he pääsivät Värriön pirtille ja tokka jätettiin sinne kahden miehen vartioitavaksi.
Seuraavaksi yövyttiin Kota-Antissa. Siellä oli toinen pienempi porukka yrittämässä Tammelle tullutta sadan - parin sadan poron tokkaa Moivainsokan aitaan. Kota-Antista matka jatkui Värriölle ja sieltä selvittiin päivässä. Kota-Anttiin palattuamme, Kota-Bertta kertoi Väinön soittaneen ja kertoneen, että jatkokoulu oli jo alkanut Lakijängän koululla. Menin myöhästyneenä seuraavana päivänä ja sitä kesti neljä viikkoa. Kerroin olleeni porometsässä ja siksi myöhästyneeni, enkä ollut saanut ajoissa tietoa.
Toisella kertaa Värriöllä kiekerötokan vahdiksi jäi Saija Ruben, Räisäs-Alpi ja Siirto-Veikon koira Peni. Veikko oli terottanut, että ei saa päästää Peniä ainakaan ensimmäisenä yönä yksin ulos kuselle, koska saattaa lähtiä kotiin Saijalle. Kolmantena päivänä Ruben ajatteli, ettei tuota vaaraa enää olisi ja päästi Penin ulos. Ei kuulunut enää koiraa takaisin. Seuraavana aamuna kun Uuno vei maitotonkkia tienvarteen oli Peni tullut heinäladosta kaveriksi. Koirariepu oli ollut vähän kankea, oli kulkenut yönseudussa n. 90 kilometriä.
Poromerkeistä
Poronmerkkejä on satoja. Poronkorvaan tehtäviä, yksittäisiä tekoja on muistaakseni 27, jotka on hyväksytty teoksi. Poron korvaa katsotaan, tavallaan poron takaapäin ja näin muodostuu oikea ja vasen. Poron korva jakaantuu siten että on korvan nokka, päällä ja alla. Poron korvasta merkitessä saa leikata enintään korvan pituudesta, nokasta, korvan yläpuolesta, päältä ja korvan alapuolesta, alta enintään yksi kolmas osa leveydestä tai pituudesta. Yhdellä henkilöllä saa olla vain yksi virallinen poronmerkki (päämerkki).
Poronhoitoalueella on merkkipiirejä, jotka muodostuvat, esim. kahdesta tai useammasta paliskunnasta.
Samanlaisia merkkejä ei hyväksytä lähemmäs toisiaan muuten kuin niiden väliin pitää jäädä vähintään yksi merkkipiiri. Esim. Pohjois-Salla ja Kemi-Sompio muodostavat kahdestaan, yhden merkkipiirin. Silloin esim. viereinen merkkipiiri on Sallan merkkipiiri, jossa on osa Kuusamon ja osa Posion paliskuntia ja sinne ei voida hyväksyä samanlaista merkkiä kuin meillä. Pudasjärven alue on sellainen jonne voidaan jo hyväksyä samanlainen merkki. Nykyisin on tarkentunut myös se että samassakaan merkkipiirissä ei voida hyväksyä uutena merkkiä vain yhden teon taka, lisäyksenä tai vähennyksenä, verrattuna jo olemassa olevaan merkkiin. Ennen oli jollakin, jossain korvassa yksi pykälä ja toisella kaksi, jolloin sekaantumisen vaara oli aina olemassa. Toki aiemmin hyväksytyt merkit ovat vielä voimassa vaikka olisivat yhden teonkin takana.
Saijalla on myös ns. naisia poromiehinä. Marjoriitta (Iita) Laitinen on käynyt porotalouskoulun ja on tekijä aidalla sekä muissa porohommissa. Uusimpana on liittynyt mukaan Yrjänheikin Jaana, josta tuli poronomistaja syyskuussa 2015.
Saijan poromiehiä ja -naisia on tosiaan kuritettu (Sallan Pohjoisen paliskunta) enemmän kuin muitten paliskuntien poromiehiä.
Sodat, pedot ja Tuntsan palo ovat aiheuttaneet suuria vaikeuksia, mutta silti vielä täällä jaksetaan uskoa tähän nykyaikana harvinaistuvaan ammattiin.
Tarinoita on tuhansia ja tuhansia vuosien varrelta ja ne täytyisi saada talteen ennen kuin katoavat toisen ajan taa. Aina kun olen ollut kuulolla poromiesten kokoontuessa, juttu kääntyy erotuksiin, hakuhommiin, vasotukseen ja muihin heidän elämänsä tärkeisiin tapahtumiin. Juttua tulee ja päällimmäisenä niissä on huumori, jolla on kestetty vaikeatkin ajat.
Huumori on saattanut olla mustaa ja vinoakin, eikä aina siisteimmästä päästä. Mutta sellaisia poromiehet ovat, suuria persoonia kaikki. Nykypäivän nuori ei varmaan edes pysty ymmärtämään niitä olosuhteita missä he ovat elämänuransa tehneet.