Vuosi oli 1951. Elettiin joulukuun puolivälin aikaa. Koulunkäynnin osalta oltiin siinä ajankohdassa, että etusijalla ajatuksissa oli, niin opettajilla kuin myös oppilailla, joululoman alkaminen ja sen tuoma hetkellinen vapaus koulutyön kahleista.
Oli tavanomainen talvinen aamu, joskin pakkasta oli kahdenkymmenen asteen tienoilla. Taivas oli seestymässä ja se tiesi sitä, että pakkanen tulee kiristymään hyvin nopeasti. Koululaiset, joita oli siihen aikaan useita kymmeniä, olivat jo kokoontuneet hyvissä ajoin portaiden eteen odottamaan kellonsoittoa ja sisälle pääsyä. Koska sisälle kutsua ei kuulunut ja kylmäkin alkoi vaivaamaan, alkoivat isommat pojat järjestämään meille alaluokkien pojille painiottelua, ja samalla he saivat itselleen siitä ylimääräistä huvia.
YKSI ISOMMISTA pojista tarttui minua olkapäästä ja ohjasi minut jo piiriksi muuttuneen poikajoukon keskelle. Vastustaja löytyi helposti samalla kolmannella luokalla olevasta itseäni hieman isommasta pojasta. Koska oli kaksi painiin halukasta, niin paini alkoi, painiin kuuluvin säännöin. Siinä ei lyöty eikä potkittu. Ensierä oli tiukka, mutta sain vastustajan kovan väännön jälkeen niin tiukasti maata vasten, että erävoitto oli minun. Tulos oli osalle katsojista yllätys ja he vaativat uutta erää. Tulos oli sama, erävoitto oli jälleen minun. Yleisö vaati vielä kolmatta erää. Erä painittiin, vaikka vastustaja alkoi jo itkua tuhertamaan eikä enää juuri vastaan pannut.
Nämä kolme painittua erää eivät kuitenkaan tyydyttäneet isojen poikien ohjailun tarvetta, nuorempien ja vielä lapsen mielellä elävien poikien suhteen. Alettiin etsimään minulle uutta vastustajaa. Vastustaja löytyi helposti toisella luokalla olevien poikien joukosta. Vaikka hän oli hieman nuorempi kuin edellisen erän painijat, oli hän kuitenkin isompi ja painavampi. Joku isommista pojista tarttui poikaa olkapäästä ja sanoi: tässä on vastustaja, kova poika painimaan. Kun olin kääntymässä poikaa päin, enkä ollut vielä millään tavalla valmistautunut painin aloittamiseen, niin poika hyökkäsi vauhdilla minua päin. Kaadun selälleni, vasen käteni jäi jollain tavalla alleni. Kiljaisin tuskasta ja aloin itkeä. Nousin oikeaa kättäni apuna käyttäen seisomaan. Vasen käteni roikkui puolittain vasemman kylkeni takana. Kättä en pystynyt liikuttamaan. Tässä vaiheessa painijoiden ympärillä ollut katsojien joukko oli hajonnut. Vain muutama koulukaveri oli jäänyt lähelleni. Kun opettaja tuli portaille ja soitti kelloa, oli tilanne ohi.
SISÄLLE MENNESSÄ pojat jättivät eteiseen vain lakin ja kintaat. Joku luokkatovereista auttoi riisumaan niin kintaat kuin lakin. Koulupäivä alkoi, meni ensimmäinen tunti. Tuli välitunnin vuoro. Menin toisten kanssa ulos. Joku auttoi kintaan käteeni ja lakin päähän. Toinen tunti alkoi ja päättyi. Sitten tuli ruokailun vuoro.
Sain ruokalautasen kannettua oikealla kädellä pulpetin kannelle. Vasen käteni roikkui velttona vasemman kylkeni varjossa. Ruokailun jälkeen en enää mennyt ulos. Jäin sääntöjen vastaisesti eteiseen, eläen toivossa, että joku koululla olevista aikuisista kiinnittäisi huomiota tilanteeseeni. Siihen mennessä tapahtumasta ei ollut kerrottu kenellekään aikuiselle. Pelko siitä, että tapahtuneesta rangaistaan, oli suuri. Kipu kyynärpäässä paheni koko ajan.
Alkoi koulupäivän kolmas tunti, kirjallisten harjoitusten tunti. Nostin kirjoitusvihkoni pulpetin kannelle. En yrittänyt kirjoittamaan, sillä aina vain paheneva kipu kyynärpäässä antoi lisää rohkeutta toimia niin, että opettajakin huomaisi, että sen hetkinen kuntoni ei ollut tavanomainen. Niin kävikin. Opettaja kysyi tiukkaan sävyyn kärttyisellä äänellä: "Mikä sinulla on?” Vastasin hänelle, että minulla on käsi nyrjähtänyt. Opettaja vastasi: "Jos kerran on nyrjähtänyt, niin painu sitten kotiin”. Lähdin pois luokasta ja menin alas vaatenaulakolle. Laitoin lakin päähäni ja oikean käden kintaan sain jollakin tavalla käteen, mutta vasempaan käteen sen laittaminen ei onnistunut. Mitä nyt, yllättävää apua ei tullut mistään. Luokkaan takaisin en uskaltanut mennä. Koululla oli lisäksi kaksi muuta luokkaa, mutta niidenkään opettajien työrauhaa en uskaltanut häiritä. Niinpä lähdin ulos, missä pakkanen oli kiristynyt kolmen ja neljänkymmenen asteen välille. Luotin siihen, että kyllä siellä tienpäällä on muitakin kulkijoita, ja toisaalta olihan kotimatkan varrella kolme sellaista taloa, joihin olisin hädän tullen uskaltanut mennä. En kuitenkaan poikennut mihinkään taloon. Kävelin tuon puolentoista kilometrin matkan itkien ja koko ajan toivoen, että joku tulisi minua vastaan. Ei tullut.
Kun pääsin perille ja astuin pirttiin, niin äiti huomasi heti tilanteeni. Pirtin uunissa oli vielä lämmityksen jälkeiset hiilet. Kävelin suoraan uunin eteen lämmittelemään palelevaa kättäni. Äiti hätisti minut pois uunin luota, otti pesuvadin ja kävi hakemassa ulkoa lunta, jossa sormia yritettiin sulatella. Sitten siihen tuli myöskin isäni, joka lähti vanhempien neuvonpidon jälkeen hakemaan hevoskyydillä noin kahden kilometrin päässä asuvaa vanhaa miestä. Jospa hän voisi auttaa. Mies oli tunnettu niin hierojana kuin jäsenkorjaajana. Hakumatka kesti aikansa. Kun isä tuli jäsenkorjaajan kanssa, mentiin kolmestaan peräkamariin, pois tilasta, johon saattoi tulla kesken toimituksen joku häiritsevä tekijä.
KAMARISSA KAKSI tuolia asetettiin vastakkain. Toiselle tuolille istui parantaja ja toiselle isäni. Minä olin paidatta isäni jalkojen välissä seisoen. Parantaja neuvoi isääni pitämään olkavarresta kättäni ylhäällä. Itse hän piti oikealla kädellään minua ranteen yläpuolelta kiinni ja samanaikaisesti hän vasemmalla kädellään tunnusteli sijoiltaan lähtenyttä kyynärpäätä.
Samanaikaisesti hän vielä neuvoi isää, että kun hän sanoo, täytyy pitää kiinni niin lujasti, että käsi pysyy paikallaan eikä liiku yhtään. Aikansa vielä kyynärpäätä puristeltuaan hänen vasemman käden sormet jäivät paikoilleen ja hän sanoi ”no nyt”. Isän ote tiukkeni ja samassa parantaja nykäisi voimakkaasti kättäni kehostani ulospäin. Minä kiljaisin kerran. Parantaja puristeli vielä kyynärpäätäni ja totesi: "Kyllä se nyt on”. Saman totesin itsekin. Kyynärvarren osalta olin kunnossa. Kiitos tuon itseoppineen hierojajäsenkorjaajan.
Käteni oli kunnossa, mutta sormeni eivät. Päivän ja illan kuluessa ne sulivat. Kipu lisääntyi. Loppupäivä ja ilta kuluivat sängyssä maaten ja itkien. Päivän tapahtumat olivat olleet niin rasittavia, että uni tuli jossain vaiheessa iltaa. Muutaman nukutun tunnin jälkeen heräsin siihen, että sormia särki entistä enemmän. Äiti laittoi valot palaamaan ja tuli katsomaan tilannettani. Se ei näyttänyt hyvältä, sormiin oli nousemassa jonkinlaisen nesteen täyttämät rakkulat. Siinä vaiheessa oli vanhemmilleni selvää, että on lähdettävä lääkärin vastaanotolle. Oli sitten rahaa tai ei. Loppuyö meni lähdön valmisteluissa. Linja-auton lähtöaika oli tasan kello kuusi. Lähdimme maantien varteen sen verran aikaisin, että ehdimme käydä kylän keskellä olevassa puhelinkeskuksessa, jonka hoitaja lupasi tilata taksin meitä vastaanottamaan ja viemään kylän toiselle laidalla olevalle lääkärin vastaanottopaikalle. Jäimme pois autosta kirkonkylän pysähdyspaikalla. Äitini katseli hetken ympärilleen, mutta taksia ei näkynyt. Ei siinä muuta kuin lähteä kävelemään lääkäriin. Kun pääsimme perille, istuimme odottamaan. Jonkin aikaa istuttuamme tuli ulko-ovesta taksimies, joka vaati äidiltä maksua tilatusta kyydistä. Äiti ei suostunut maksamaan ja sanoi, ettet ollut paikalla silloin kun olisi pitänyt olla. Taksimies lähti mitään sanomatta pois.
Kun olimme aikamme odottaneet, pääsimme lääkärin tutkittavaksi. Hän katseli sormiani ja puristeli kyynärpäätäni ja sanoi: "Tämä on niin hyvin paikoillaan, että se ei ole ollut sijoiltaan". Pahoitin lääkärin sanomisesta mieleni, mutta äitini sanoi hyvin painokkaasti, että se oli varmasti sijoiltaan. Sen kummempia toimenpiteitä ei sillä kertaa vastaanotolla tehty. Ei muuta kuin takaisin kotiin.
LÄÄKÄRISSÄ KÄYNTI ei ollut helpottanut tilannettani. Illan ja yön aikana tilanne meni pahempaan suuntaan. Sormissa olevat rakkulat olivat kasvaneet hämmästyttävän isoiksi. Äiti teki yön aikana päätöksen: aamulla lähdetään uudelleen lääkäriin. Matka oli muuten samanlainen kuin oli ollut vuorokautta aikaisemmin, mutta taksia ei linja-autolle tilattu. Nyt lääkäri otti pienen pojan vaivat tosissaan eikä ryhtynyt väittämään, että käsi ei olisi ollut sijoiltaan. Minut otettiin sisälle sairaalaan ja sormien hoito aloitettiin. Sormista lähtivät nahka ja kynnet. Kipua lievennettiin
lääkkeillä ja toivottiin, että sormiin ei tulisi kuolio. Onneksi sitä ei tullut, eikä sormia tarvinnut leikata pois. Olin sairaalassa noin kaksi viikkoa. Siellä meni myös koko joulun aika. Itkuun asti koti-ikävä minua vaivasi ensimmäisenä iltana ja jouluaaton iltana. Muuten päivät kuluivat isommitta ongelmitta. Kiitos kuuluu niille valkotakkisille hoitajanaisille, jotka pitivät minusta hyvää huolta.
Pois pääsin sairaalasta uudenvuoden päivänä kotikylän taksimiehen matkassa, joka oli tuonut sairaalaan metsätöissä kirveellä jalkaansa lyöneen miehen. Sairaalasta poispääsy tarkoitti myös sitä, että kuolion vaara oli ohitettu. Pois lähteneitten nahkan ja kynsien tilalle kasvoivat uudet, mutta erilaiset. Uudet sormet kasvoivat sen näköisiksi, että häpesin niitä ja pidin, mikäli mahdollista, osittain piilossa.
JOKU VOI kysyä, sainko jotain korvauksia. En saanut. Kun tulin sairaalasta kotiin, niin opettaja kävi minua yhden kerran katsomassa ja toi muutaman omenan, siinä kaikki. Opettajalle ei tullut mitään seuraamuksia. Joululoma päättyi, koulutyö jatkui samanlaisena kuin ennen kohtalokasta painiturnausta. Minun kohdallani koulutyössä tapahtui kaksi muutosta.
Ensimuutos oli se, että opettaja ei ollut minua kohtaan niin pirullisen ankara kuin hän oli ollut ennen kerrottua tapausta. Toinen muutos oli se, että minulle kasvoivat sormet, joita häpesin. Katkera ja syyttävä en kuitenkaan ole, ketään tapauksessa mukana olleita poikia enkä edes opettajaa kohtaan.
Olli Saariniemi
Salla
Tekoälyn luoma kuva, miltä 1950-luvun välitunnilla olisi voinut näyttää.